lauantai 17. syyskuuta 2011

Torstai 8.9. Cloverdale CA - San Francisco CA 150 km

Cloverdale Innin aamiaispöytä oli samaa notkuvaa mallia kuin muutkin tähän astiset. Oikealta lukien kahvikone, mehukone, vohvelitaikinasäiliö sekä vohvelirauta, lähes tyhjä hedelmäteline, yhtä tyhjä leipälaatikko sekä leivänpaahdin. Aamiaishuoneen toisella seinällä sijaitsi sellainen "aamiaismuroautomaatti" eli telineessä rivi muovisiiloja joiden alapäässä oli ratas tai muu härveli, joita muroja piti muka annostella styroksilautaselle. Murosiilo oli tukossa, joten Kari ryhtyi heman ravistelemaan sitä seurauksella, että telineen toisen puolen jalat luiskahtivat sitä kannatelleen kaapin reunan yli ja koko hökötys romahti. Tämän jälkeen ihan kaikki murot eivät olleet lattialla tai kaapin päällä vaan osa päätyi Karin lautasellekin...
Kuvassa Kari näpläämässä uutta iPadiaan, jolla olikin kätevä vähän suunnitella tulevan päivän reittejä.
Wingin kiinteällä navigaattorilla reittien suunnittelu motellihuoneessa kun oli vähän hankalampaa siinä mielessä, että pyörää oli hankala saada sisään ovesta ja sitäkin kömpelömpää oli saada navigaattorin näyttö mukavaan asentoon vaikkapa sängyllä loikoessa. Näin ollen homma piti tehdä aamulla mopon päällä istuessa. Onneksi sää oli suotuisa.
...mutta viileä, tuo lienee jotain 13 asteen nurkilla Celsiusta.
Ja matka kohti Friscoa jatkui viinitilojen keskellä. Kari kun oli ollut San Franciscossa jo kolme kertaa aiemminkin, niin hän tiesi kaupungin "must see" paikat ja niinpä olimme alkajaisiksi näplänneet navigaattoreihimme osoitteeksi "Lombard Streetin", josta kohta lisää...
Monen viinitilan nimi vaikutti italialaiselta.
Ja tuossa viitassa oli niitä vielä lisää.
Joukossa oli ihan hyvin menestyneen näköisiäkin tiloja.
Yhdessä vaiheessa Kari hävisi taustapeilistäni ja kerkisin ja hieman huolestua kun tien vieressä odotellessani ei miestä meinannut näkyä. Lopulta hän tulikin ja kertoi pysähtyneensä ottamaan kuvaa ihan oikeista viinirypäleistä nyt kun kerran oltiin liikkeellä sellaiseen vuodenaikaan, että niitä saattoi nähdäkin.
Pysyttelimme alkumatkan sivussa Highway 101:ltä, joka oli noilla kohdin sellainen nelikaistainen läpiajotie, jolta ei kauhean paljoa nähnyt. Tietyssä vaiheessa reissua sille oli kylläkin pakko nousta, jos mieli matkan yhtään joutuvan. Matkan varrella koetettiin nimittäin löytää Best Buy -ketjun liikkeitä, josta piti vielä hankkia tulaiaisiksi hieman "kodinelektroniikkaa" ja tuo kaupoissa käynti kulutti tietysti aikaa.
Lopulta San Rafaelista löytyi Best Buy, jossa Kari muisti käyneensä joskus aiemminkin. Siellä ei kuitenkaan ollut Sony-kameraan akkuja, joita päädyttiin sitten etsimään keskikaupungilta. Ei ollut sielläkään, joten matka jatkui kohti San Franciscoa.
..väylät levenivät kaupungin lähestyessä...
Sitten alkoikin taivaanrannassa häämöttää pari sillantolppaa...
Ja tämmöisenä se Golden Gate olisi pitänyt näkyä. Kuva on Karin edellisreissullaan ottama..
...ja tämmöisenä se näyttäytyi tällä kertaa.
Pohjoisesta päin San Franciscoon ajettaessa tuon sillan yli joutuu väkisin sillä Highway 101 (joka tuossa vaiheessa on myös yhtynyt California 1:seen) menee sillan yli sekä myös kaupungin läpi matkallaan etelään.
Karin aiempi kuva oli otettu tuolta alempaa, tällä kertaa kiipesimme "viralliselle" näköalapaikalle sillan pohjoisrannalla. Ylhäällä oli melkomoinen tuuli, joka puhalsi läpi Venting Machinesta niin, että hampaani kalisivat. Olisi pitänyt varustautua paremmin...

Kuvan oikeassa yläreunassa näkyvä saari on se kuuluisa vankilasaari Alcatraz. Eihän tuolta kummoinen uintimatka näyttäisi olevan rantaan ;-)
Näköalakukkula oli sen verran korkealla, että sinne oli aikoinaan tehty myös tykistöpatterit suojaamaan San Franciscon lahtea, jota pidettiinkin Yhdysvaltojen länsirannikon strategisesti tärkeimpänä paikkana. Tykit suojasivat salmea noin sadan vuoden ajan 1840 -luvulta toisen maailmansodan vuosiiin saakka.
Suomen liput liehuivat sen verran näyttävästi mopoissamme, että juuri kun olimme aikeissa lähteä jatkamaa matkaamme sillan yli kohti kaupungin keskustaa, tuli luoksemme eräs mies, joka esittäytyi 100%:sesti suomalaiseksi. Hänen molemmat isovanhempansa tulivat Suomesta vuosisadan vaihteessa ja asettuivat Michiganiin. Mies oli sukunimeltään Kokko, mutta Suomen kieli ei kuitenkaan enää ollut hänelle asti tarttunut.
Siltaa ylittäessä huomasi viimeistään, että kyseessä on hiukan Sääksmäen riippusiltaa kookkaampi rakennelma. Sen pituus maan päällä olevine saapumisramppeineen on yli 2700 metriä ja sen maksimikorkeus vedenpinnasta on 227 metriä. Teräsvaijeria siltaan on saatu tärvätyksi yli 100.000 kilometriä. Sillan San Franciscon puoleisessa päässä on tulli, jossa kerätään siltamaksu (6 dollaria) pohjoisesta päin tulevilta ajoneuvoilta.Toiseen suuntaan ajettaessa maksua ei peritä.




Matkalla Lombard Streetille, joka alkaa tuolta mäen päältä.
Mäki jyrkkeni loppua kohden aikamoiseksi. Totesimme Karin kanssa, että jos tässä kylässä olisi lumiset talvet, ei täälä liikkumisesta tulisi yhtään mitään.
Ja tässä se Lombard Street. Kyseessä on jyrkkään mäkeen tehty serpentiinikatu. Kadun varressa ilmeisesti asutaan päätellen siitä, että jokunen autokin oli sullottuna kadun viereen. Katu on sentään yksisuuntainen (alaspäin siis) ja pitihan tuokin sitten Winkuloilla käydä pujottelemassa.
Tässä yksi San Franciscon nähtävyyksistä. Cable Car, joka siis kulkee vaijerin vetämänä...
...joka vaijeri mennä rapisee tuolla kiskojen keskellä sijaitsevassa urassa.
Alcatraz vielä kerran.
Chinatownia, jonka läpi ajettiin matkalla keskustaan, josta piti löytää Disney-kauppa muutamaa tuliaista varten.
Keskustassa ei (laillisten) parkkipaikkojen löytyminen meinannut onnistua ollenkaan.Kadunvierustoilla oli kyllä tilaa, mutta aina joko reunakivessä tai erilliskyltissä oli vuolaat selvitykset siitä, miten juuri tähän ei saanut pysäköidä ja miten ajoneuvo hinattaisiin sinne ja sinne ja lunastus maksaa sitten sitä ja tätä..Keraalleen jo panimme Wingit yhden kadun reunukselle, mutta paikalle sattui joku pysäköinninvalvoja tms, joka ystävällisesti suositteli meitä hankkiutumaan parin korttelin päässä olevaan mopoparkkiin...
...jossa olikin vielä pari ruutua vapaana Wingeillemme. Parkkimittari oli fiksu kapine. Yksi mittari hoiti aina viittä ruutua kerrallaan ja mittarista ostettiin aikaa omalle parkkiruudulle. Taksa oli kohtuullinen 60 centtiä / tunti.
Disney-kauppakin löydettiin ja tämän jälkeen suunistettiin Fisherman's Wharfille eli satamaan.
Mopoillekin löydettiin tällä kertaa tilava parkkipaikka, vaikkakin jätimme ne tällä kertaa vähän turhan kauas määrnpäästämme. Asia tietysti huomattiin vasta kun olimme jo lähes pelipaikoilla...
Eräs kuuluisimmista Fisherman's Wharfin alueista on "Pier 39" eli laituri numero 39. Laitureita on alueella toki paljon muitakin, mutta tällä kolmeysiltä löytää mm. kuuluisat merileijonat.
Satama-altaassa on kelluvia ponttoonilaitureita, jotka on rakennettu villejä merileijonia varten, jotka tulevat säännöllisen epäsäännöllisesti viettämään aikaansa tänne matkallaan lisääntymisalueillen.
Tuolla niitä köllötteli muutamia kymmeniä.Maalis-huhtikuussa porukkaa saattaa olla jopa 400 yksilöä, joten ponttooneilla on silloin aika ruuhka.
Pier 39:n kauppoja ynnä ruokapaikkoja. Jos joku muistaa elokuvan "Forrest Gump", huomannee ehkä kuvassa Bubba Gump Shrimp Companyn logon...
Pyörittyämme aikamme satamassa totesimme, että sinne ei enää kannattanut jäädä ruokailemaan. Kello oli nimittäin jo sen verran, että meidän piti kiiruhtaa ensin hotellillemme ja vielä sen jälkeen piti pyörätkin palauttaa Oakleyhin, jonne navin mukaan oli matkaa toista tuntia...

Matkalla hotellillemme ajoimme kuuluisaa Embarcadero-katua, jolla liikennöivät San Franciscon toiset nähtävyydet - Street Car -raitiovaunut. 
Vaunut ovat eri kaupunkien liikennelaitosten väreissä, ja jos ketä kiinnostaa lisätietoja aiheesta, niin sitä löytyy tuolta
Vielä tuonvärinenkin sattui silmiin...
Pätkä toista San Franciscon kuuluisaa siltaa. Kyseessä on Oaklandin ja SF:n yhdistävä Bay Bridge. Silta valmistui myös vuonna 1936 kuusi kuukautta ennen Golden Gate -siltaa. Silta on kaksikerroksinen, yläpuolta ajetaan Friscon suuntaan ja alapuolta Oaklandiin.Myös tämä silta on maksullinen yhteen suuntaan.
Matkalla Days Inn -hotelliin / motelliin, joka sijaitsi lähellä lentokenttää. Olihan meillä nyt vuorostamme aikainen herätys aamulla..

Kuvastakin näkee, että liikenne alkoi tökkiä. Niinpä ryhdyimmekin harrastamaan splittausta eli kaistojen välissä ajelua oikein urakalla. Ei sillä, etteikö tuohon olisi ehkä ollut tilaisuuksia aiemminkin, mutta nyt meillä oli jo ihan oikeasti pikku kiire. Olimme sopineet edellisiltana pyöriemme vastaanottajan Tony Marlowen kanssa, että olemme hänen talollaan noin iltaseitsemän maissa. Vielä piti käydä Days Inn -motellissa / hotellissa tyhjentämässä pyöristä kaikki tavaramme. Lisäksi minun piti riisua omastani pikku kustomoinnit eli pari juomatelinettä sekä highway handle ja lisäksi molemmista pyöristä pois Suomen liput sekä muutama tarrakin piti vielä poistaa  Goo Gone -ihmeaineella. Tätä oikein etsittiin paristakin rautakaupasta, koska vuoden 2006 reissulta tuomani puteli alkoi jo olla vähissä.
Perille Oakleyhin päästiin noin tunnin myöhässä. Kuvassa Tony saamassa puhelinohjeita pyörän checklistan läpikäyntiin. 
 Oma syynsä hässäkkään oli vielä navigaattorin suorittama uudelleenreititys, jota se ryhtyi ensimmäisen kerran koko tällä reissulla tekemään juuri nyt. Se ilmeisesti sai jostain ruuhkatietoja ja ryhtyi sen mukaisesti laskemaan uutta reittiä lähes jatkuvasti Meitä pyöritettiin pitkin ja poikin SF:n sivukatuja, koska navin mielestä ( ja ihan oikeastikin) expresswaylla oli paljon autoja. Kun ei Frisco ole ihan kotikyläni, niin paha oli mennä navigaattorille paljoa hanttiinkaan panemaan, joten sitä seurattiin, kunnes eräässä vaiheessa oltiin jo menossa yhtä monikaistaista tietä väärään suuntaan muka ruuhkia välttääksemme. Otimme aikalisän ja Kari vuorostaan räpläsi päätepisteen omaan navigaattoriinsa ja sitten alettiin päästä oikeaan suuntaan. 
Perillä pyörät käytiin pintapuolisesti läpi, pantiin nimet papereihin ja sitten Tonyn Hummerilla takaisin kohti hotelliamme. Matkalla kävi ilmi, että Tony oli aivan ensimmäistä kertaa vastaanottamassa vuokrapyöriä. Hänen serkkunsa sattuu vain tuntemaan Street Eagle -firman omistajan Gaylen Brothersonin. Ja kun Street Eaglelle ei ole Friscossa virallista jälleenmyyjää / edustajaa oli serkupoika sitten kysynyt Tonylta, josko tämä voisi jeesata asiassa. Yhtä kaikki, homma luisti monta kertaa paremmin kuin aiemmillä Eaglerider -luovutuksillamme. Matkalla hotellille Tony vielä ystävällisesti kiepautti meidät yhden ostarin kautta, koska Karin piti vielä ostaa yksi matkakassi, jonne saisi sopimaan omat pari LT:n sisäkassia. Nykyään kun lentomatkustajalle sallitaan vain yksi kolli ruumaan menevää tavaraa ilman lisämaksua...

Hotellille siis päästiin joskus puoli kymmenen maissa. Kari lähti vielä vastapäiseen pizzeriaan iltapalalle ja minä jäin sullomaan tavaroitani kahteen käytettävissä olevaan kassiini. Kari toi pyynnöstäni pienimmän mahdollisen pizzan tuliaisina. Kyse piti olla minipizzasta, mutta niinhän tuo amerikkalainen "mini" on jotain muuta kuin mitä me sillä ymmärrämme....Loput söin aamiaiseksi, koska muuta ei ollut tarjollakaan.
Tässä vielä torstain reittimme. Kuten huomataan, mopojen luovutuspaikka ei ihan San Franciscossa ollutkaan.
Näytä suurempi kartta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti