Torstai 1.9. CCR

Jos jossain vaiheessa tällaisella reissulla pitää vatsatauti sairastaa, niin nyt kyllä osui ajoitus aivan nappiin. Keskiviikkolillan hevos- / nautanäytös ruokailuineen meni jo sivu suun ja seuraava yö meni niin sanotusti taudin tyyppioireiden merkeissä. Torstaiaamuna alkoi olo olla jo todella kuiva. Onneksi retkueemme kaikki suomalaisrouvat sattuvat olemaan terveydenhoitoalalla, joten aika pian minut puhuttiin ympäri hankkiutumaan sairaalaan nestetankkausta varten. Juomisesta ei nimittäin tullut yhtään mitään syömisestä nyt puhumattakaan. Hotellin shuttlebussi heitti minut noin aamuyhdentoista maissa paikalliseen St. Alphonsus -sairaalaan. Irja lähti saattajaksi sekä myös Hille ja Pekka perässä omalla autollaan. Ideana oli, että Irja pääsisi sitten heidän kanssaan takaisin hotellille, jos / kun itse jäisin sairaalaan epämääräiseksi ajaksi. St Alphonsus on hirveän kokoinen laitos. Ei varmaan paljoa häviä jollekin HYKSin Meilahden sairaalalle. Bussikuskimme oli itsekin ensimmäistä kertaa kyytimässä asiakkaita siihen suuntaan...Tavallisempaa oli vissiin kärrätä heitä lentoasemalle ja takaisin. Arvoimme lopulta jonkun sivusisäänkäynnin. Oikea paikka se ei kylläkään ollut, sillä paikalla ei näkynyt ristin sielua. Hille ja Irja saattelivat meikäläistä tyhjillä käytävillä ja Pekka oli jäänyt ulos autoon odottamaan. Aikamme käytäviä harhailtuamme törmäsimme pariin vanhempaan herrasmieheen, joille esitimme asiamme ja näistä toinen lähtikin saman tien saattaamaan meitä oikeaan paikkaan. Saavuimme pitkien kävelyiden jälkeen lopulta ensiavun vastaanottoon. Sen jälkeen alkoikin tapahtua eli siitä kun olin istahtanut vastaanottovirkailijan tiskin ääreen siihen kun olin jo toimenpidehuoneessa kului aikaa korkeintaan varttitunti. Irjakin putosi kelkasta kun minua vietiin (ei siis sananmukaisesti vaan toki kävelin omin jaloin) omaan huoneeseen, ja esitin siellä asiani parille hoitajalle. Sain viivakoodirannekkeen käteeni, verenpaine yms. jutut mitattiin ja minun käskettiin käydä pötkölleni sängylle.Lääkäri saapuisi pikapuoliin.

Köllöttelin siinä sängyllä, kunnes oveen koputettiin ja sisään astui kokosiniseen sähköasentajan puvun näköisiin vetimiin pukeutunut kaveri, joka osoittautuikin lääkäriksi. Hän kuunteli tarinani, kyseli sitä sun tätä yleisestä terveydentilastani, paheistani jne, ja nyökytteli, kun esitin, että olisin mielelläni ottamassa vähän suonensisäistä nestetankkausta, Tällä kuvittelisin pääseväni jaloilleni kenties nopeammin kuin suun kautta lipittelyllä, josta ei muutenkaan nyt tullut oikein yhtään mitään. Kaveri häipyi ja vajaan vartin päästä sisään hyökkäsi (tai ei hyökännyt vaan tulivat kohteliaasti koputtaen) mies- ja naishoitaja, joista ensinmainittu osoittautui opiskelijaksi. He tyrkkäsivät tiputusneulan oikeaan kyynärtaipeeseen ja panivat litran verran hemohessiä tai mitä lie tavaraa tippuumaan suoneeni.

Lähtiessään kysyivät vielä, haluaisinko kenties mehujään imeskeltäväkseni ja vartin päästä uskaltauduinkin jo ottamaan kuvan itsestäni. Oloni tuntui selvästi kohentuneen ja kun hemohespussi oli tyhjä pääsinkin lähtemään takaisin hotellille, jonne otin taksin. Olin siellä jo kahteen mennessä. Sairaalalle kelpasi maksuvakuudeksi Fennian vakuutuskortti, jonne sitten ilmeisesti tyrkkäävät jonkinkokoisen laskun.... (Lasku muuten tuli noin kolmen viikon kuluttua ja oli suuruudeltaan hiukan alle 1700 dollaria, vissiin normihinta tuollapäin kahdesta ja puolesta tunnista ja pussillisesta hemohessiä ynnä kahdesta pilleristä ja mehujäästä. Fennia ja Kela hoitivat laskun, kiitos heille.) Kävin siis suihkussa ja painuin takaisin pehkuihin. Blogipäivitykseenkin olisi aikaa ollut monia tunteja, mutta kun veto oli pois kuin leikkiautosta, niin jäihän tuokin tekemättä.. Sitä paitsi iltakuudelta alkaisi torstai-illan illanvietto buffetillallisinen ja tansseineen, joten voimia oli kerättävä. Tuon tanssin suhteen meikäläisellä on tiettyjä velvoitteita, joista jotkut lukijat lienevät tietoisia...

Tytöillä puolestaan oli fillarit vielä käytössään, joten he lähtivätkin heti aamuvarhaisella pyöräretkelle ja osuivat paikalliselle kuumailmapallofestivaalille. Ilmatkin Boisessa olivat muuttuneet selvästi raikkaammiksi. Irja huomasi sen lähdettyään liikkeelle turhan kevyillä varusteilla. Aamuseitsemän aikoihin ei lämpöä ollut juuri kymmentä celsiusta enempää.

Meikäläisen keskittyi lähinnä reporankana makaamiseen ja hentona tavoitteena olla jotenkin jalkeilla iltaan mennessä. (Ohjelmassahan oli torstai-illan buffetillallinen havaijipaitakilpailuineen sekä myös Silent Auction eli hiljainen huutokauppa,) Samaan aikaan Kari ja Mirja ynnä joukko jenkkiystäviämme lähtivät ajoreissulle Boisesta pohjoiseen.

He kävivät lomanviettokaupungissa nimeltään McCall. Suuren osan matkasta tie noudatteli välillä vuolaanakin virtaavan joen uomaa.

ltakuudelta oli sitten ohjelmassa illallinen, jossa esiteltiin tämän vuotinen CCR:n hyväntekeväisyyskohde ja ohjelmassa oli tietysti myös arvonta, johon lippuja myivät Bill ja Cindi. Bill oli varustautunut asianmukaisella rastaperuukilla sekä havaijipaidalla. Havaijipaidoista saattoi ”tykätä” tyrkkäämällä dollarin setelin paidan rintataskuun ja se kenellä oli illan jälkeen eniten taaloja rintataskussaan oli paitakisan voittaja. Nuokin rahat lisättiin hyväntekeväisyyspottiin. Arpajaiset sen sijaan toimi ns. 50/50 -periaatteella eli puolet potista meni hyväntekeväisyyteen ja toinen puoli jaettiin kolmelle voittajalle. Perinteeksi oli myös muodostunut se, että myös voittajat lahjoittivat rahasummansa hyväntekeväisyyspottiin. Tämän vuotinen CCR:n hyväntekeväisyyskohde oli ”Ride for Joy” -niminen organisaatio, joka ylläpitää viiden hevosen tallia lähinnä autismista kärsivien lapsien terapiatarkoituksiin. Saimme kuulla aika huimia tarinoita kehityksestä ja edistyksestä, jota hevosten kanssa touhuaminen kehityshäiriöisille lapsille on tuottanut. Tutustuimme muun muassa kahdeksanvuotiaaseen Payton-tyttöön, joka ei ollut puhunut sanaakaan kuusivuotiaaksi saakka ja nyt pulputti kuin papupata! Täytyy avoimesti ja kateellisena myöntää, että kyllä amerikkalaiset todella osaavat tuon rahan keräämisen – ja tarkoitan nyt erityisesti hyväntekeväisyyttä. Ensinnäkin tuo edellä mainitsemani fifty/fifty -arpamyynti tuotti yli 5000 dollaria. Silent auction eli hiljainen huutokauppa tuotti yli 17000 taalaa. (Huutokauppa toimi siten, että ison huoneen pöydille oli levitelty kaikenlaista ihmisten ja yhteisöjen lahjoittamaa tavaraa, kuten MP-tarvikkeita, kirjoja, viinipulloja, jne. ja olipa tällä kertaa huudettavana jopa yksi kokonainen moottoripyörä (olikohan Hondan VFR tjsp). Tavaran vieressä on lista, johon voi kirjoittaa nimensä alimmaiseksi samalla tarjousta viidellä dollarilla korottaen, ja huutokaupan päättyessä iltayhdeksältä se, jonka nimi on alimmaisena saa lunastaa tavaran.) Edellä mainittujen tuottokohteiden lisäksi rahaa oli kerätty yksityisiltä ja yrityksiltä suorina lahjoituksina ja niinpä perjantai-illan päätösjuhlassa luovutettu shekki Ride for Joy -järjestölle oli ennätyksellinen 34500 dollaria! Ei ollenkaan hullummin ottaen huomioon, että osallistujamäärä tämän vuoden CCR:ssä oli noin 290 henkeä.

Illan bändinä soitti jo keski-ikään ehtinyt porukka, joka veti yleisöön uponnutta 70- ja 80 -luvun rokkia miltei paremmin kuin alkuperäisesittäjät konsanaan.

Allekirjoittanutkin joutui / pääsi tanssilattialle vielä sangen ohuesta olosta huolimatta.

Istuimme sangen lähellä buffettipöytää, jossa tarjolla oli muun muassa lähes kokonainen grillattu porsas poikkisahattuna. Blogikirjailijan ilme kertonee aika tyhjentävästi ajatukseni illan tarjoilusta. Puolen päivän aikaan sairaalassa saatu tiputuspussillinen piti nälän siinä määrin loitolla, että toin sekä torstain että vielä perjantainkin juhlapöytiin omat eväät eli banaanin. Torstaina söin siitä puolet ja perjantaina upposi enää kolmasosa.

Muilla onneksi oli sentään olo paljon parempi!

Jessie, Buzz ja Bill. Huomaa Buzzin vasemmasta kädestä kotisirkkelin katkaisema nimetön, josta syytä tässä porukassa onkin tapana tervehtiä tyyliiin ” Gimme high four!” vähän tunnetumman "high fiven" sijaan.

Siis kuten esimerkiksi tässä maanantai-iltana Billin kellarissa. Huomaa Kari keskittymässä sormien laskentaan...