Niinhän siinä sitten kävi, että tuosta Amerikan CCR (Curve Cowboy Reunion)-tapahtumasta taisi Karille ja minulle tulla jonkinsortin traditio. Kummallekin meistä on nyt neljäs reissu tuohon moottoripyöräralliin edessä. Itse olin siellä ensimmäisen kerran v 2006 Joken kanssa, joka tarina löytyy tuolta: http://finnishcurvecowboys.blogspot.com/ ja suunta oli silloin Braselton, Georgia.
Kari puolestaan oli ensimmäisellä reissullaan vuonna 2008 toisen Joken kanssa http://finnishbikerstoccr08.blogspot.com/ suuntanaan Midway, Utah.
Noilla kahdella matkalla oli mukana omat mopot, jotka lennätettiin Frankfurtista
Calgaryyn ja takaisin Torontosta. (Paitsi Karin matkakumppani Jokke II tuli takaisin Vancouverista)
Vuonna 2009 oltiin reissulla suuremman delegaation kanssa, meitä oli reissussa Karin ja itseni lisäksi Matias, Hannu, kolmas Jouko sekä Hillevi Karin repsikkana. Tuosta reissusta ei vielä(kään) ole blogia saatu aikaiseksi, mutta tällä kertaa oltiin Eagleridersin vuokraWingeillä reissulla, joka alkoi Chicagosta kohti Etelä-Dakotan Rapid Cityä, jossa sen vuoden CCR pidettiin ja tuolta matka jatkui Los Angelesiin pakollisten Grand Canyonien, Las Vegasien, Death Valleyiden yms kautta.
Vuoden 2010 CCR pidettiinkin vuorostaan idässä eli Vermontin Killingtonissa. Tästä lisää: http://finnstoccr3.blogspot.com/
Alla oli taas GoldWingit...
Tämän vuoden reissun suunnittelu alkoi jo joskus ennen joulua, kun olin taas kerran saanut rakkaan vaimoni ylipuhutuksi antamaan meikäläiselle moisen loman. Karin kanssa olimme jo hieman kypsyneet Wingeillä ajeluun semminkin kun kummatkin vielä kaadoimme ne viime reissulla, joten kyselyyn pantiinkin oikein Ameriikan pyörät eli Harley-Davidsonit. Ja mallia Electra Glide, joka nyt edes etäisesti vastasi ainakin ulkoiselta olemukseltaan Wingiä tai omia LT:itämme. Tosin Kari oli jo ehtinyt vaihtaa omansa uuteen BMW K 1600 GTL:ään, joten yhtäläisyys Harrikkaan ei hänen osaltaan ainakaan millään tavalla lisääntynyt...
Reissumme karkea reitti on tällä kertaa Chicago Illinois - Colorado Springs Colorado, - Boise Idaho (jossa CCR) ja mopot palautetaan Kalifornian San Franciscoon. Tavoitteena on myös tällä reissulla kuitata puutuvia luoteiskolkan osavaltioita Idaho, Oregon ja Washington. Kunhan vielä Denveriin mennessämme koukimme itseltäni puuttuvat Missourin, Nebraskan ja Kansasin alkaa olla tämän reissun jälkeen itseltäni puutoslistalla vain Alaska, Havaiji (Kari mokoma kävi sen jo korkkaamassa kesäkuussa...) sekä Florida. Siellä olen kylläkin käynyt, mutta en mopon selässä, joten sitä ei lasketa.
No siis, vanhoina Eagle Ridersin asiakkaina aloimme pommittaa vanhaa yhteysihmistämme Katinaa Los Angelsin toimistossa ensiksi tarjouksen ja sittemmin mahdollisen pyörävarauksen merkeissä. Ja kuten tavallista, mitään vastausta ei sähköpostikyselyyni tullut. Tämä oli tuttua, joten eräs ilta otin sitten Skype-yhteyden Katinaan ja siellä hän oli langan toisessa päässä aurinkoisena ja ystävällisenä kuten aina! Kyllä amerikkalaiset osaavat sujuvan asiakaspalvelun
- siis puhelimessa. Hän lupasi minulle heidän tarjouksensa ihan parin päivän sisään. Odottelin pari viikkoa ja sitten laitoin muistutuksen sähköpostilla. Ei mitään vastausta. Seuraava viestini oli sitten jo astetta happamampi ja kerroin, että aioin käyttää tämän odotteluaikani myös vaihtoehtotarjousten kyselyyn eli jos heitä kiinnostaa vastata, niin nyt kannattaisi olla aktiivinen.
Saman aikaisesti sain Eagle Ridersin markkinointiosastolta asiakastyytyväisyyskyselyn, joka ilmeisesti laitettiin menemään heidän kaikille asiakasrekisterissään olleille vanhoille asiakkaille. Olinkin koko lailla kynsiintyneessä mielentilassa vastaillessani heidän kysymyksiinsä ja kun sitten palautin sen, sainkin aika pian postia ihan uudelta ihmiseltä Khathyltä, joka ilmoittautui Karin ja minun uudeksi yhteysihmiseksi. Tämä Khathy oli todella aktiivinen, mutta niinpä olin minäkin ollut siinä välillä Katinan viestejä odotellesani...
Olin nimittäin löytänyt MP-vuokraamon nimeltään Street Eagle, jolta saimme paremman tarjouksen kahdelle HD Ultralle (Electra Glide) Chicagosta San Franciscoon. Koetin vielä kirittää Eagle Ridersin Khathyä pääsemään edes samalla viivalle Street Eaglen tarjouksen kanssa, mutta kaulaa jäi lopulta jotain toista sataa dollaria per pyörä. Kun tämä uusi vuokraamo lupasi vielä hakea meidät O'Haren kentältä, oli valinta sitten lopultakin helppo. Lähetin sähköpostilla ja puhelimitse kaikki tarvitavat tiedot ja jäimme odottelemaan milloin heiltä tulee postia tai näemme luottokorttiveloituksen tms.
Hiljaista oli koko kevään. Odottelimme ja odottelimme eikä sähköpostikyselyihinkään tullut vastauksia...No johan on hitto näiden kanssa, ajattelimme. Soitin kesäkuun alkupuolella lopulta Street Eaglen toimitusjohtaja Gaylen Brothersonille ja hän joutui tunnustamaan, että "nyt tuli vähän vaikeuksia". Juuri se etelä-Chicagon franchising-putiikki, josta meidän pyöriemme piti tulla oli mennyt kanttulivei. Ja nyt meitä ohjattiin toisen filiaalin asiakkaiksi, jolta tietysti oli Harrikan Electra Glidet loppu! Tällä oli tarjolla Street Eagle -malleja.
Tässä yhteydessä lienee parasta hypätä vielä hieman taaksepäin ja kertoa kuinka matkasuunnitelmamme oli muuten edennyt.
Jossain vaiheessa talvella Kari heitti idean, että josko saisimme myös vaimot mukaan - ainakin osalle matkaa. Idea oli sellainen, että vuoden 2009 repsikka Hille olisi miehensä kanssa lähdössä myös mukaan, mutta he ajattelivat vuokrata auton ja kiertää sillä Yellowstonen plus joitakin muita paikkoja matkalla CCR:ään Idahoon. He olisivat myös matkustamassa suoraan Denveriin. Niinpä sainkin esittää vaimolleni idean, jonka mukaan hän ja Karin vaimo Mirja lentäisivät yhdessä Hillen ja Pekan kanssa suoraan Denveriin, jossa heitä olisi vastassa Karin ja minun CCR-tuttu Steve. Hän asuu noin 100 mailia etelään Colorado Springsissä. Kari ja minä ynnä viime reissulta tuttu Larry plus ehkä joku muukin ajaisimme Chicagosta sinne Colorado Springsiin noin vajaat 2000 km kahdessa päivässä, tapaisimme vaimomme siellä ja sitten yhdessä tuumin jatkettaisiin luoteeseen kohti Idahoa, jonne olisi noin 1500 km ja aikaa sunnuntaista tiistaihin. Hille ja Pekka ajelisivat vuokra-autollaan omia teitään Idahoon ja sinne auton taakse voisi sitten heittää jotain mahdollisesti ylimääräistä tavaraa. CCR:n jälkeen vaimot tulisivat meidän kyydissä jonnekin Washingtonin osavaltion rajalle ja siitä eteenpäin he pääsisivät Hille ja Pekan autossa Seattleen, josta Mirja ja Irja lentäisivät New Yorkin kautta kotiin ja Pekka ja Hille jatkavat vielä autoreissuansa.
Hieno suunnitelma kuin mikä, mutta vaimoni ei ollut millään tavalla varutunut itse lähtemään reissuun. Päivän parin suostuttelun jälkeen hän sitten kääntyikin myötämieliseksi asialle ´"kunhan siellä ei sitten kaahata ja pyörän pitää olla kunnollinen".
Nämä sanat mielessäni tutkailin netístä, miltä se Harrikan Street Glide oikein näyttää. Itse en ole ajanut HD:llä metriäkään, mutta Kari on, eikä hänen kommenttinsa koko Harikkaideasta nyt mitenkään erityisen rohkaiseva olleet alunperinkään. Kun tajusin, että Street Gliden repsikan jakkara on pieni pillerin näköinen kapistus eikä takalaukusta ole tietoakaan, aloin todella huolestua. Uuden vuokraamon omistaja lupasi laittaa ainakin toiseen pyörään takaboksin, mutta ei tuo paljoa lämmittänyt. Vaimojen kanssa tavaraa on kuitenkin sen verran, että kolme laukkua on löydyttävä takuuvarmasti. Olin jo aiemmin Electra Glide mielessäni kysellyt ja katsellut miltä HD:n laukut näyttävät suhteessa Wingin tai LT:n laukkuihin eli miten niissä voisi hyödyntää LT:n sisäkasseja. Wingiin LT:n kassit käyvät oikein hyvin, mutta HD:n sivulaukut ovat täysin eri malliset, eli niihin ei kannattaisi LT:n kasseja ruveta sullomaan, koska hukkatilaa jäisi liikaa. HD:n takalaukku on samanlainen leveä laari kuin Winginkin, joten sinne saattoi heittää LT:n kassin kyljelleen.
Kun tuo Street Eaglen Electra Gliden toimittaminen oli noinkin epävarmaa ryhdyin vielä kyselemään myös Eagle Ridersin Chicagon myymälöistä vastaavia pyörä tai edes Gold Wingejä. Street Eaglelle annoin toimeksi haalia meille Wingit vaikka Kivennavalta, sillä nuo HD:n Street Glidet eivät tulleet kysymykseen missään tapauksessa. Kun kerran naiset oli saatu ylipuhutuksi mukaan, ei enää ollut varaa tössiä reissua sillä, että kuuntelee takapenkkiläisen räpätystä sikäli kun sitä edes HD:n pötpötyksen läpi edes kuulisi...
Olimme jo liian lähellä vuokrausajankohtaa saadaksemme varmuutta muilta firmoilta oikein minkäänlaatuisista pyöristä, joten kun Street Eagle ilmoitti löytäneensä meillä kaksi Wingiä Floridasta, emme enää ronklannet enempää. Tottakai noiden pyörien rahtaus ensin Floridasta Chicagoon ja sitten Friscosta takaisin Floridaan maksoi muutaman sata taalaa enemmän, mutta ajattelmimme Karin kanssa, että menköön samaan konkurssiin kaikki. Saadaanpa alle pyörät, jolla saattaa lähteä heti Chicagoon saapumista seuravana aamuna lähteä unipäissään ajamaan sellaista reilun kahden tuhannen kilsan vetoa parille päivälle ja jonka kyydissä repsikatkin sitten viihtynevät ne päivät kun kyydissä ovat.
Meikäläisen HD-neitsyys siis näyttää säilyvän edelleen. Kari vaikutti ilmeisen tyytyväiseltä kun homma lopulta kääntyi näin. Mikä lie syynä...;-)
Tässä Cottonwood Inn -motellimme aamun sarastuksessa ja riviin oli illan mittaan ilmestynyt lisääkin mopoja meidän lisäksemme.
Aiemmin tässä blogissa taisin ihmetellä USA:sta löytyviä eurooppalaisia paikannimiä. Tässä taas yksi, jonka alkuperäisversiossa yövyin muuten alkukesän Sveitsin reissun yhteydessä.
Hän keräsi takanani hieman vauhtia, ja hurautti ohitseni noin kahtasataa. Karille selitin myöhemmin nysväämseni johtuneen siitä, että en ollut oikein mukavuusalueellani puskemassa vielä sisäänajossa olevaa konetta ihan äärirajoille. Myönnettäköön kuitenkin, että kyllähän sitä Karin perään tuli lähdetyksi, ja kuvanottohetkellä oltiin jo himmattu noin sataankuutenkymppiin, jolla mentiin jotain parikymmentä minuuttia. Tuuria taisi olla taas sen verran mukana, ettei törmätty virkavaltaan, johon tulevan illan isäntämme Steve oli törmännyt viime vuonna Vermontin CCR:stä kotiin palatessaan. Ja vieläpä samalla Highway 36:lla...
Ryhdyimmekin saman tien pyöränpesuhommiin, koska talon edessä sattui olemaan joutilas puutarhaletku. 
Emme ehtineet olla noissa hommissa kuin viitisen minuuttia kun jo Steve saapui kyydissään vaimokultamme. Cheryl oli vielä hoitamassa omia asioitaan kaupungilla, ja hän saapuikin kotiin vasta illalla kun me olimme jo ehtineet käydä Steven opastamina aivan naapurissa sijaitsevan Pikes Peak- vuoren huipulla. (Taisin jossain vaiheessa aiemmin kehua sen olevan USA:n korkein, mutta tietohan ei pidä paikkaansa. Saman korkuisia huippuja (eli yli 4200-metrisiä) on useita ja ja mantereen korkein huippuhan on Alaskassa sijaitseva Mount McKinley n. 7000 m korkuisena.). Pike's Peak on sen sijaan USA:n korkein huippu, jonne pääsee autolla.
