Tässäpä taas yksi standardimotellihuone. Kaksi juhlavaa sänkyä, rahi telkkarille, WC/suihkuhuone, josta käsienpesuallas on tempaistu ulkopuolelle huoneen eteiseen.
Tiistaiaamu Garibaldin EconoLodgessa alkoi siinä seitsemän maissa. Tämän motellin aamiasjärjestelyt olivatkin meille ihan uudet. Respan vieressä oli noin metrin mittainen pöytä, jossa oli pari termosta sekä pieni jääkaappi´, jossa pieniä jogurttipurkkeja sekä pieniä tuoremehuja. Korissa muffinsseja. Nämä käytiin respan vierestä hakemassa motellihuoneeseen, jonka pöydän ääressä saattoi sitten olla ikäänkuin aamupiknikillä. Tässä meikäläisen satsi, johon innostuin ahnehtimaan peräti kaksi muffinsia. Toisen panin kumminkin Wingin sivulaukkuun myöhempiä tarpeita varten...
Tätä "Grape Rainbow" -jogurttia saattaisi äkkinäinen väittää jotenkin pilaantuneeksi. Amerikkalaisten elintarvikkeiden värimaailma poikkeaa aika tavalla meikäläisestä.
Kari taas Wingiään puleeraamassa. Tuo pyörä oli jostain syystä koko reissun ajan kiiltävä kuin mikä. Ehkä keltainen väri oli armeliaampi lian näkyvyyden suhteen mutta tosiasiassa minun pakasta vedetty pyöräni näytti koko ajan selvästi nuhjuisemmalta kuin Karin pääsiäistipu. En tosin kyllä jaksanut nuolla omaani ihan yhtä antaumuksella kuin Kari...
Tässä vielä muisto Garibaldin suuruuden päivistä. Kylässä toimi aikoinaan suuri saha, jota varten tuo rautatiekin lienee aikoinaan rakennettu. Nyt oli enää yksi ainoa suuri savupiippu jäljellä,,
Vaikka aamu Garbaldissa oli kirkas kun lähdimme niin ei menty kuin muutama maili etelään niin jo pukkasi taas Tyynen Valtameren sumu rantaan ja ajella sai miltei käsikopelolla,
Matkan varrella olisi ollut jonkin sortin lentomuseokin tarjolla, mutta ei nyt tällä kertaa pysähdytty.
Lincoln Cityssä pysähdyttiin Kenny* Foodlinerissä. Pysähdyksen aiheutti tuo "Post Office" -teksti, koska olin yhtäkkiä muistanut, että minullahan kulki perälaukussa nippu Irjan kirjoittamia postikortteja tutuille ja sukulaisille. Nämä olin hövelisti luvannut postittaa, kun Amerikassakin tuo postimerkkien myynti on edelleenkin tehty melkoisen vaikeaksi.
Sen verran oli ilma edelleen viileää (rannikon läheisyydestä johtuen), että sadepuku oli pidettävä päällimmäisenä tuulta pitämässä.
Kari osti kaupasta näitä ja totesimme,että kaikki on Amerikassa suurempaa kuin tällä meillä. Jopa pensasvadelmat olivat melkoisia jötkäleitä. Tosin maku oli pudonnut jonnekin jalostuksen alkuvaiheisiin, kyllä näissä vieno vadelman aromi oli, mutta kaukana meikäläisistä!
Sarjassamme erikoisia kulkuneuvoja. Siinä oli risteytettynä vanha koulubussi ja pari Volkkarin Kleinbussia!
Ilmeisesti vuoden 2004 tsunamin innoittamana tien varressa näkyi siellä täällä kylttejä varoittamasta tsunamivaara-alueesta.
Välillä meressä kellui paksuja lauttoja jotain vesikasvia tms. ja tiirailimme hetken, josko olisimme nähneet merileijonia. Täällä niitä emme nähneet vaan vasta San Franciscossa.
Rannikko oli tällä kohtaa aika rikkonainen ja "mutkikas" eli salmien yli tarvittiin siltoja...
Niiden rakenne oli kyllä hyvin standardoitu eli samat insinöörit näitä vissiin rakentelivat...
Jotkut pienemmät lampareet olivat kasvaneet aivan umpeen mitälie vesikasvia. Tuokin keskialueen vihreä oli itse asiassa vetta.
Välillä tie poikkesi kauemmaksi rannasta ja sitten taas tarjettiin hyvin. Eli lämpötila nousi helposti jopa 15 astetta.
Tämän rekan seuratessa välillä aika lähelläkin peräpeiliä kävi mielessä taannoinen elokuva "Duel" eli suomeksi "Kauhun kilometrit". Siinähän Dennis Weawerin esittämä kaupparatsu joutuu jossain Etelä-Kalifornian yksinäisellä highwaylla tankkerirekan ahdistamaksi. Tuossakin elokuvassa rekka näytti kuin kulkevan itsekseen, koska sen kuskia ei koskaan näytetty...
Rekasta päästiin onneksi eroon ja välillä olisi ollut tarjolla ihan surffarinkin unelmarantaa, mutta ei taas ollut varusteita mukana tuohon hommaan. Oli kyllä ilmakin vähän liian raikas meressä plotaamiseen.
Tämän tien pois huuhtomiseen ei kummoistakaan tsunamia tarvita...
Ja kun tuota hiekkarantaa on kerran tarjolla yli omankin tarpeen, niin hyvähän sitä hiekkaa on vähän kasoihinkin kerätä. Kyse ei siis ole mistään lumikasasta.
Lisää siltoja, näköjään eri suunnitelijan töitä tällä kertaa.
Iltapäivän kuluessa vaihtui sitten osavaltiokin.
Vastapäisellä kaistalla oli porukka matkalla pohjoiseen ja osavaltion raja piti heidänkin dokumentoida,
Kaikin tavoin pitää turisteja houkutella. Nyt oltiin taas sen verran etäällä rannasta, että tätä purtiloa ei ole nousuvesi eikä edes tsunami tänne paiskannut.
Iltapäivän lopulla huomasimme, että meidän ei kannatakaan jatkaa aamulla määrittelemäämme päätepisteeseen eli Eurekan kaupunkiin Kaliforniassa. Punapuu- eli Redwoodmetsät alkaisivat nimittäin jo aika ihan kohta ja olimmekin sopivasti Crescent City -nimisessä kaupungissa. Siellä painelimme niin lähelle rantaa kun pääsimme ja löysimme tämän Oceanfront Lodgen.
Kuten kuvasta näkee ilma oli taas harmaa sumusta. Respavirkailija kertoi, että heillä on aina tämmöistä iltapäivällä, aamulla olisi kirkasta. (Mikä ei kylläkään pitänyt paikkaansa...)
Saimme suuren kahden hengen sviitin noin 185 dollarilla, joka ei sinällään ole törkeä hinta hotellihuoneesta näinkin läheltä Tyynen meren rantaa. Sääli vaan, että näkymä oli tällä kertaa sumun peitossa... Illalla otimme vielä taksin respavirkailijan suosittelemaan ravintolaan kaupungilla, jossa piti tietysti taas syödä kalaa,
Näytä CCR 2011 Garibaldi OR - Crescent City CA suuremmalla kartalla Tässä vielä tiistain reittimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti