tiistai 6. syyskuuta 2011

Maanantai 29.8. Steamboat Springs CO - West Jordan UT 620 km

Jäi kertomatta, että kävimme vielä sunnuntai-iltana La Quinta -hotellin naapurissa sijainneessa Holiday Innin ravintolassa porukalla syömässä. Tuosta syömisestä huolimatta oli jo taas maanantai-aamuna nälkä...
Täälläkin olisi taas ympäristöaktivisteilla töitä! Viime vuoden blogissa kauhistelimme jo Karin kanssa aamiaistarjoilun jälkeistä roskan määrää. Tämä La Quinta ei nyt sentään ollut läheskään pahimmasta päästä, mutta eipä tästäkään ruokailusta yhtään mitään tiskattavaa jäänyt. Kaikki oli kertakäyttöä.
Aamu alkoi poutaisena kun pyöriä pakattiin kahdeksan aikoihin.
Karin pyörän rengaspainehälytin oli aina aamuisin vilkutellut varoitusta, joka oli kuitenkin renkaiden lämmettyä loppunut. Steven pyörän irtokompressorilla saatiin paineet kohdilleen ja vilkuttelukin loppui siihen.
Pyörien pakkaamisessa, rengaspaineiden tarkistelussa ynnä muussä hössäämisessä tärvääntyi kuitenkin sen verran aikaa, että taivaalle alkoi kerääntyä kosteita pilviä.
Niinpä Steamboat Springsin läpi päästiin ajamaan jo alkaneessa tihkusateessa.
Tuossakin olisi ollut naisväelle mieleinen pysähdyspaikka, mutta kun justiinsa viisi minuuttia aiemmin oli päästy hotellin pihasta liikkeelle, niin pelkkä valokuva paikasta sai sitten luvan riittää...
Sateesta päästiin eroon aika pian lähdön jälkeen. Maisemat olivat vielä parisen tuntia kohtalaisen jylhiä näin suomalaisesta näkövinkkelistä, mutta selkeästi jo loivempia kuin vielä sunnuntaina oikeilla Kalliovuorilla.
Steve hermostui ensimmäisenä virattomaksi jääneeseen sadeasuunsa ja joukon vetäjänä ohjasikin porukkansa lepopaikalle vaatteiden vähennykseen.
"Ja mikäs tässä taas maksaa, taas niitä ukkoja saa odotella", tuumaa Irja, joka ei joka välissä ryhtynyt omaa kokopottaansa riisumaan.
No siellähän ne ukot koettaa päästä selvyyteen loppupäivän reitistä, jota ilmeistä päätelleen oli vielä tarjolla ihan riittämiin.
Iltapäivän alkaessa kukkulat loivenivat entisestään ja suorat vaan pitenivät. Nopeusrajoitus kumminkin pysyi sitkeästi 65:ssa eli noin 105 km/h:ssa, jota kuitenkin noilla selkosilla venytellään helposti 10%:lla.
Jossain vaiheessa alkoi porukalla olla nälkä, ja niinpä Steve otti meidät pois highway 40:ltä ja lähdimme kohti Rangelyn "öljykaupunkia", jossa pääelinkeinona oli selvästikin öljynporausbisnes.
Näytä CCR 2011 päivä 5 Steamboat Springs CO - West Jordan UT suuremmalla kartalla Tuommoisen koukun Steve teki päästäkseen Rangelyyn, joka selvästikin on "Great Place to Live".
...jonka siis kuvassa (heikosti) näkyvä kylttikin julistaa. Amerikkalaisittain tekisi mieli vastata tuohon, että "Yeah, tell me about it!" Sen verran kuivalta ja jättimäiseltä sorakuopan reunalta paikka näytti.
Paikasta löytyi kuitenkin uniikilla italialaisella nimellä "Pizza" varustettu ravintola. Nimeen liittyi kyllä jokin tarkenne "Sergio's " Giuseppe's" tms. mutta tuo on mokoma jo päässyt tätä kirjoittaessani unohtumaan.
Tässä odotellaan toiveikkaana sapuskoja, jotka kyllä olivatkin sitten ihan kelvollisia. Mirja oli taas kameran takana.
Iltapäivälounaan jälkeen matka jatkui, ja lopulta päästiinkin Utahin rajalle, jota tapahtumaa piti tietysti lukuisin valokuvin juhlistaa. Taulun dinosauruksen etymologia selvisi myöhemmin.
Alueelta on nimittäin löydetty paljon esihistoriallisten dinosaurusten jäänteitä kuten fossiileita yms. Utahissa on tietysti kaupunkikin nimeltä Dinosaur Utah. Olimme vähän aikeissa poiketa kyltin osoittamassa paikassa, mutta saimme jostakin selville, että ei siellä enää mitään dinojen jäänteitä ole nähtävissä. Kaikki, mitä on löydetty on jo kiikutettu museoihin ynnä muualle suurempien yleisömassojen ulottuville ja täältä löytyy enää montut, josta ne fossiilit taannoin löydettiin. Päätimme, että antaa kuoppien olla, noita nyt on jo kyllä keritty nähdä...
Niin...ja taas yksi eurooppalaisen kaupungin amerikkalainen kaimakaupunki. Iltapäiväkolmen maissa saavuimme sitten kaupunkiin nimeltä Roosevelt Utah. Mistä kaupungin nimi on peräisin ei liene epäselvää. Tarkoitus oli ajaa vain kylän läpi, mutta toisin kävi. Kaupunki oli yhtä suurta katurakennustyömaata ja eräässä vasemmalle kääntyvässä risteyksessä oli meidän jonollemme punaiset valot. Jono oli pysähtynt hyvin loivaan ylämäkeen ja me olimme tankkerirekan perässä Steve lähimpänä, minä hänen vasemmalla puolellaan puoli pyörän mittaa taaempana ja Kari oli ryhmän viimeisenä taas Steven puolella, mutta hyvän matkaa hänen takanaan. Yhtäkkiä rekka alkoi peruuttaa! En ollut uskoa silmiäni ja hetken ajattelin, että tuon täytyy olla vain mäkistartista johtuva hetkellinen taaksepäin valuminen mutta ei! Rekka vain valui taaksepäin ja Steve painoi jo LT:nsä kompressoritorvia henkensä hädässä ja minä tein Wingin töötillä samaa. Rekka vaan tuli edelleen pakkia ja nyt sen puskuri jo tavoitti Steven LT:n etulokarin. Valutin itse Wingiäni taaksepäin äänitorveen nojaten ja olin varma, että kohta Steve ja Cheryl ovat nurin ja mitäköhän sitten käy... Lopulta rekka pysähtyi. Sen puskuri on junttaantunut Steven etulokarin ja kaukovalon välin ja Steve ja minä huudatimme edelleen kuorossa äänitorviamme. Steve ei onneksi kaatanut pyöräänsä. Jalkakäytävällä lähti nuori nainen juoksemaan kohti rekan ohjaamoa kertoakseen kuskille, mitä hänen kulkuneuvonsa takana oikein tapahtui. Lopulta valotkin vaihtuivat vihreiksi ja rekka lähti muun jonon mukana eteenpäin.
Mirjan (taas) ottamassa kuvassa ollaan jo käännytty risteyksestä vasemmalle ja vielä oltiin epävarmoja oliko kuski edelleenkään tajunnut mitä hänen takanaan oikein tapahtui...
Tässä rekkakuski kääntämässä kulkineensa sivukadulle ja ainakin itse olin jo tuossa vaiheessa sitä mieltä, että kyllä hän nyt oli jo etsimässä parkkipaikkaa rekalleen eikä vain ajelemassa muina miehinä ties minne.
Rekka pysähtyi kylän keilahallin sivustalle ja me sen lähistölle samoin. Kuski oli tuskin päässyt ulos kopistaan kun Irja oli jo hyökännyt kypärä päässään kuvaamaan koko rekan..
...takaa...
...sivusta...
...ja edestä.
Ja tietysti itse pääsyyllinenkin. Häntä tosin emme työntäneet seinustalle mittanauhan viereen ja pyytäneet kääntymään ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja sitten katse suoraan kameraan, kiitos...
Porukalla siin sitten ihmeteltiin Steven pyörän vaurioita. Etulokari naarmuilla, valojen kiinnikkeet murtuneet etukatteen sisältä ja etukate sekä sekä vasen sivukate naarmuilla...Steve höysti rekkakuskiparkaa arvaamalla vauriot ainakin viideen tuhannen taalan arvoisiksi ja kertoi tämän muutenkin valinneen kerrassaan väärän pyörän pilattavakseen...
Kuski ei oman kertomansa mukaan ollut ollenkaan tajunnut, että rekka oli valumassa taaksepäin. Meidän selityksemme asialle on, että miehen on täytynyt hetkeksi torkahtaa rattiin valojen vaihtumista odotellessa ja hänen jalkansa paine jarrupolkimelle on samalla hellittänyt. Ei hän varmastikaan tahallaan ryhtynyt jonossa peruuttelemaan.
Paikalle tulivat lopulta kuljetusfirman ajopäällikkö (kolmas vas.) sekä poliisi...
...ja vielä silminnäkijätytöt, jotka siis myös juoksivat heti tapahtuman jälkeen kertomaan kuskille, mitä oli tapahtunut.
Tarina päättyi sitten poliisin tekemään vahinkoraporttiin, joka avulla Steve voi korjauttaa pyöränsä rekkafirman vakuutusyhtiön piikkiin sekä tietysti kuskin sakkolappuun, jonka kanssa hän sitten pääsi lopulta jatkamaan matkaansa. Kuten mekin...
..kunnes tuli taas ties kuinka mones pysäytys johtuen toisen kaistan sulkemisesta.
Tämä paussi olikin sen verran pitkä, että pääkuvaajamme Mirjakin pääsi poseeraamaan miehensä kainaloon. Toinen tähän pysäytykseen liittyvä tapaus oli Steven LT:n kaato. Se tapahtui kun liikentenohjaaja kehoitti mietä valmistautumaan lähtöön. Steve käski Cherylin nousta takaistuimelle ja juuri kun Cheryl oli asettumassa istumaan Steve päättikin irroittaa kätensä LT:n ohjaustangosta ja pudottaa kypäränsä keulaportin alas, johon toimenpiteeseen hän tarvitsi molempia käsiään! No nurinhan se LoTja siinä kellahti...! Ja nyt olikin Cheryl jo sitten todella kiihdyksissään. Hän oli jo tarpeeksi järkyttynyt parin tunnin takaisesta miltei rekan alle jäämisestä ja nyt sitten Steve päättää kaataa pyöränsä molemmat kyydissä. Kari ryntäsi jeesaamaan Steven pyörän ylös ja taas päästiin matkaan.
Lopulta saavuimme Billin ja Cindin talolle West Jordaniin noin parin tunnin viivytysten jälkeen siinä seitsemän aikoihin illalla.Talossa olikin jo täydet pirskeet ylimmillään.
Kuvassa vasemmalta hammaslääkäri Buzz Illinoisista, sähköasentaja, moinitoimimies, yhden miehen yrityksensä "president" Larry myös Illinoisista, blogikirjailija Ari Suomesta, kauppias ja myöhemmin myös "Finnish Ambassador" Kari Suomesta, yrittäjä, elektroniikkakauppias Jessie Kentuckystä, lukkoseppä ja turva-alan yrittäjä Bill Utahista sekä IT-insinööri Steve Coloradosta.
Ja lopuksi leidit ilman titteleitä (suluissa ukko, jonka pyörän kyydissä useimmiten ajelee): Amy (Larry), Mary (Buzz), Cheryl (Steve), Irja (Ari), Cindi (Bill) sekä Mirja (Kari). Viimeksi saapuneet kolme pyöräkuntaa pääsivätkin sitten nukkumaan Billin toiseen (pienempään) asuntovaunuun, jossa siinäkin oli tilaa oikein kohtuullisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti