Chicagoon saavuttiin sitten lopulta kymmenisen minuuttia etuajassa. Maahantulomuodollisuudet menivät omalta kohdaltani melko sutjakasti, mutta Kari puolestaan joutui sellaiseen maahantulovirkailijan jonoon, jossa sattui olemaan mielenkiintoisia intialaisia haastateltavia Karin edellä. Virkailijalla riitti haastetta näiden kanssa siinä määrin, että itse ehdin samassa välissä noukkia ruumassa olleet kassimme, jotka nekään eivät tulleet ihan välittömästi. Lisäksi kerkisin jo ulos ja tapasin Gaylen Brothersonin ja siellä me sitten yhdessä jatkoimme Karin viipymisen ihmettelyä. Lopulta hänkin pääsi ulos terminaalista ja porukalla suunnistimme sitten Gaylenin vuokra-autolle, jonka hän oli edellispäivänä hankkinut lennettyään Chicagoon Scottsdalesta Arizonasta. Vuokrafirman omistaja itse tulee suomalaisia vastaan lentokentälle...! Asiallista palvelua, sanoisimme.
Pyöriä ei sentään ollut tuotu ihan lentoasemalle saakka, vaan ne olivat paikallisella MP-diilerillä, joka sijaitsi noin viiden mailin päässä kentältä. Tuo viiden mailin matka tosin venyi lähes kolmen vartin mittaiseksi, koska Gaylen näpytteli navigaattoriinsa vahingossa väärät koordinaatit. Hän oli nimittäin Chicagossa yhtä vieraana kuin mekin! Matkalla mp-diilerin toimipisteelle kävi ilmi, että Gaylen oli Chicagossa, koska hän oli ottamassa vastaan tuliterää 2012-mallin Gold Wingiä, joka sattumalta olikin kirjattu meikäläisen ajokiksi! Samalla Gaylen oli käymäsä neuvotteluja kyseisen diilerin mahdollisesta ryhtymisestä hänen Street Eagle-vuokrausketjun edustajaksi.
Kuvassa Gaylen Brotherson (vas) ja Kari kuuntelemassa Honda-diilerin huoltopäällikkö Gregin uuden Gold Wingin esittelyä, joka olikin todella perinpohjainen. Muutenkin osaksemme tullut palvelu oli kerrassaan toiselta planeetalta verrattuna aiempiin EagleRider-vuokraamon kokemuksiimme. Täällä oli paperit valmiina ja muutenkin kaikki tip-top meidän tullessamme paikalle.
Tässä ollaan jo aika pitkällä lähtövalmiina, Kari tietysti valmiimpana kuin minä...
Kuitenkin pyörän esittelyssä ynnä muissa lähtövalmisteluissa meni sen verran aikaa, että pääsimme liikkeelle vasta noin seitsemän korvissa torstai-iltana. Greg oli Wingin esittelyn yhteydessä myös ladannut meille pyörän kiinteään navigaattoriin illan tavoitteeksi Illinoisin Springfieldin kaupungin. (Oletettavasti ei sama Springfield, joka esiintyy Simpsoneissa.)
Tietenkään päähäni ei ollut jäänyt kuin murto-osa tämän uuden mallisen Wingin nappulaesittelystä, joten ei navigaattorikaan mihinkään suunnistanut! Pysäytin muutaman sadan metrin ajon jälkeen ja manasin Karille, että ei tästä suunnistuksesta tällä navigaattorilla tule yhtään mitään. Karin pyörä on 2010-mallinen, (mutta vain pari tuhatta mailia ajettu,) ja sen navigaattoria Kari osasi käyttää sen verran, että hän sai kapineen opastamaan meitä ja niinpä Kari siirtyi vetäjäksi ja pääsimme ulos Chicagosta. Tuo uuden Wingin navigaattori oli ihan toisenlainen käyttää kuin mihin olen entuudestaan tottunut, mutta palaan noihin uuden Winkulan vaikutelmiini tuonnempana.
Näytä CCR 2011 päivä 1. Chicago IL - Dwight IL suuremmalla kartalla
Vieressä (toivottavasti näkyvä) suurin piirteinen reitti perjantai-illan alle 100 km pikku nykäyksestämme. Pimeä nimittäin tuli jo kahdeksalta ja Karilla oli unohtunut aurinkolasit päähän kun kaahasimme viellä tavattoman vilkkaassa Chicagon iltaliikenteessä ulos kaupungista ja minunkin alkoi tulla todella kylmä pimeyden laskeuduttua läpipuhaltavassa hellepuvussani. Dwightin kaupungin kohdalla Kari puikkasi paikalliselle huoltoasemalle riisumaan aurinkolasejaan, jotka eivät siinä vaiheessa pimeää iltaa millään tavalla edesauttaneet hänen näkökykyään vaikka nuo ihan vahvuuslasit olivatkin...Samalla tankattiin mopot ja paikallinen bensamittari ei tietenkään kelpuuttanut mitään meikäläisen neljästä luottokortista. Ei auttanut kuin marssia sisälle huoltsikalle viemään kortti kassaneidille kaniin ja samalla pyytää häntä avaamaan yksi bensamittari. Siinä vuoroani kassalle odotellessani kiinnitin huomiota edelliseen kaveriin, jonka englannin kieli ei ihan kuulostanut paikalliselta. Samalla näin vilauksen hänen lompakossaan olleesta ajokortista, joka näytti ihan samanlaiselta kuin omakin vanhan mallinen suomalainen korttini. Tuossa vaiheessa oli pakko avata suu ja tokaista, että "et kai oo Suomesta?" Ja totta kai! Kaveri osoittautui Kariksi Riihimäeltä, joka oli liikkeellä edellsipäivänä Chicagon Eagle Riderilta haetulla Triumphin - olisko ollut Bonnevillella. Hän oli matkassa yksin ja jo siviilivaatteissa, joten en häntä motoristiksi edes heti tajunnut. Kari oli nimittäin jo majoittautunut viereiseen motelliin ja oli kävellen liikkeellä ostamassa huoltsikalta prepaid-liittymää.
Ihmettelimme siinä porukalla maailman pienuutta! Että tuohon pieneen Dwightin tuppukylään oli eksynyt lisää suomalaisia motoristeja. ...Päätimme siis mekin jäädä tuohon pikku motelliin yöksi ja tuo yli 250 km päässä ollut Springfield jäi siis tältä illalta saavuttamatta.
Torstai-ilta ei ollut mikään viikon vilkkain, joten asiaankuuluva tanssitankokin oli naisittamaton. Kari kävikin muiden esiintyjien puuttuessa ottamassa tuntumaa siihen. Tippejä ei jostain syystä herunut...
Vaikka sisäinen kellomme kävikin jo perjantain aamuviittä Suomen aikaa, marssimme porukalla naapurissa sijainneeseen rekkamiesten kantapaikkaan pikku iltapalalle. Kuvassa Kari Riihimäeltä (vas) ja minä skoolaamme paikallisella Root Beerillä, kun taas Kari Konnevedeltä luottaa Millerin High Lifeen. Tämä toinen Kari oli myös matkalla länteen, mutta me kerroimme hänelle lähtevämme todennäköisesti erittäin hyvissä ajoin aamulla liikkeelle, joten emme varmaan enää tapaisi. Sitä paitsi hänen aikataulunsa oli muutenkin viikon pidempi kuin meidän, joten hänellä ei ollut tarvetta samanlaiseen rautaperseilyyn kuin meillä. Siispä toivotimme hänelle turvallista matkaa ja painuimme pehkuihin kunhan olin ensin soittanut kotiin Irjalle ja herättänyt hänet klo 6:15 Suomen aikaa...
Pyöriä ei sentään ollut tuotu ihan lentoasemalle saakka, vaan ne olivat paikallisella MP-diilerillä, joka sijaitsi noin viiden mailin päässä kentältä. Tuo viiden mailin matka tosin venyi lähes kolmen vartin mittaiseksi, koska Gaylen näpytteli navigaattoriinsa vahingossa väärät koordinaatit. Hän oli nimittäin Chicagossa yhtä vieraana kuin mekin! Matkalla mp-diilerin toimipisteelle kävi ilmi, että Gaylen oli Chicagossa, koska hän oli ottamassa vastaan tuliterää 2012-mallin Gold Wingiä, joka sattumalta olikin kirjattu meikäläisen ajokiksi! Samalla Gaylen oli käymäsä neuvotteluja kyseisen diilerin mahdollisesta ryhtymisestä hänen Street Eagle-vuokrausketjun edustajaksi.
Kuitenkin pyörän esittelyssä ynnä muissa lähtövalmisteluissa meni sen verran aikaa, että pääsimme liikkeelle vasta noin seitsemän korvissa torstai-iltana. Greg oli Wingin esittelyn yhteydessä myös ladannut meille pyörän kiinteään navigaattoriin illan tavoitteeksi Illinoisin Springfieldin kaupungin. (Oletettavasti ei sama Springfield, joka esiintyy Simpsoneissa.)
Tietenkään päähäni ei ollut jäänyt kuin murto-osa tämän uuden mallisen Wingin nappulaesittelystä, joten ei navigaattorikaan mihinkään suunnistanut! Pysäytin muutaman sadan metrin ajon jälkeen ja manasin Karille, että ei tästä suunnistuksesta tällä navigaattorilla tule yhtään mitään. Karin pyörä on 2010-mallinen, (mutta vain pari tuhatta mailia ajettu,) ja sen navigaattoria Kari osasi käyttää sen verran, että hän sai kapineen opastamaan meitä ja niinpä Kari siirtyi vetäjäksi ja pääsimme ulos Chicagosta. Tuo uuden Wingin navigaattori oli ihan toisenlainen käyttää kuin mihin olen entuudestaan tottunut, mutta palaan noihin uuden Winkulan vaikutelmiini tuonnempana.
Näytä CCR 2011 päivä 1. Chicago IL - Dwight IL suuremmalla kartalla
Vieressä (toivottavasti näkyvä) suurin piirteinen reitti perjantai-illan alle 100 km pikku nykäyksestämme. Pimeä nimittäin tuli jo kahdeksalta ja Karilla oli unohtunut aurinkolasit päähän kun kaahasimme viellä tavattoman vilkkaassa Chicagon iltaliikenteessä ulos kaupungista ja minunkin alkoi tulla todella kylmä pimeyden laskeuduttua läpipuhaltavassa hellepuvussani. Dwightin kaupungin kohdalla Kari puikkasi paikalliselle huoltoasemalle riisumaan aurinkolasejaan, jotka eivät siinä vaiheessa pimeää iltaa millään tavalla edesauttaneet hänen näkökykyään vaikka nuo ihan vahvuuslasit olivatkin...Samalla tankattiin mopot ja paikallinen bensamittari ei tietenkään kelpuuttanut mitään meikäläisen neljästä luottokortista. Ei auttanut kuin marssia sisälle huoltsikalle viemään kortti kassaneidille kaniin ja samalla pyytää häntä avaamaan yksi bensamittari. Siinä vuoroani kassalle odotellessani kiinnitin huomiota edelliseen kaveriin, jonka englannin kieli ei ihan kuulostanut paikalliselta. Samalla näin vilauksen hänen lompakossaan olleesta ajokortista, joka näytti ihan samanlaiselta kuin omakin vanhan mallinen suomalainen korttini. Tuossa vaiheessa oli pakko avata suu ja tokaista, että "et kai oo Suomesta?" Ja totta kai! Kaveri osoittautui Kariksi Riihimäeltä, joka oli liikkeellä edellsipäivänä Chicagon Eagle Riderilta haetulla Triumphin - olisko ollut Bonnevillella. Hän oli matkassa yksin ja jo siviilivaatteissa, joten en häntä motoristiksi edes heti tajunnut. Kari oli nimittäin jo majoittautunut viereiseen motelliin ja oli kävellen liikkeellä ostamassa huoltsikalta prepaid-liittymää.
Ihmettelimme siinä porukalla maailman pienuutta! Että tuohon pieneen Dwightin tuppukylään oli eksynyt lisää suomalaisia motoristeja. ...Päätimme siis mekin jäädä tuohon pikku motelliin yöksi ja tuo yli 250 km päässä ollut Springfield jäi siis tältä illalta saavuttamatta.
Vaikka sisäinen kellomme kävikin jo perjantain aamuviittä Suomen aikaa, marssimme porukalla naapurissa sijainneeseen rekkamiesten kantapaikkaan pikku iltapalalle. Kuvassa Kari Riihimäeltä (vas) ja minä skoolaamme paikallisella Root Beerillä, kun taas Kari Konnevedeltä luottaa Millerin High Lifeen. Tämä toinen Kari oli myös matkalla länteen, mutta me kerroimme hänelle lähtevämme todennäköisesti erittäin hyvissä ajoin aamulla liikkeelle, joten emme varmaan enää tapaisi. Sitä paitsi hänen aikataulunsa oli muutenkin viikon pidempi kuin meidän, joten hänellä ei ollut tarvetta samanlaiseen rautaperseilyyn kuin meillä. Siispä toivotimme hänelle turvallista matkaa ja painuimme pehkuihin kunhan olin ensin soittanut kotiin Irjalle ja herättänyt hänet klo 6:15 Suomen aikaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti