Tätä kirjoittelen American Airlinesin Boeing 767:n istumapaikalla 13 A. Matkaa on tehty nyt noin puolitoista tuntia. Aikataulun mukainen lähtöaika oli 14:10, mutta tuosta jäätiin jälkeen noin 40 minuuttia. Kippari kuulutti kylläkin ottavansa tuosta kiinni puolisen tuntia, joten koko lailla aikataulussa pitäsi meidän Chicagoon saapua. Lähetin vielä juuri ennen nousua tekstarin Street Eaglen päällikölle Gaylen Brothersonille, että ajoissa ollaan – ainakin kentällä. Maahantulorituaalit ovat sitten oma lukunsa, niissä voi mennä helposti tunti tai pari.
Tavan mukaan edellisyö meni koko lailla harakoille nukkumisen suhteen. Menimme pehkuihin joskus kymmenen jälkeen, mutta itse en yhden jälkeen havahduttuani enää saanut kunnon unta. Kaiken maailman asioita pyöri päässä ja lopulta sitä alkaa hermostua jo siihen, ettei saa unta, jolloin peli onkin jo menetetty! Eräs asioista, joilla keskellä yötä vaivasin päätäni oli se, että mihin kummaan oli Karin uudesta GTL:Stä voineet öljyt kadota? Kari parkkeerasi uuden noin 6000 km ajetun pyöränsä talliini ja samalla kertoi, että matkalla Konnevedeltä Hyvinkäälle oli öljymäärän tarkistamiselle tullut kehoitus kojetauluun. Kiskaisimme pyörän keskituelle ja kiersimme öljyn täyttöaukossa olevan mittatikun ulos. Puhdistuksen jälkeen tikku takaisin sisään ja taas ulos: tikku oli aivan yhtä puhdas kuin millaiseksi sen olin hetkeä aiemmin pyyhkinyt. No mitäs hittoa tässä nyt on, ihmettelimme. Kone ei vuotanut öljyä, joten mihin se voi uudessa pyörässä viiden tuhannen kilsan matkalla hävitä?
Yöllä keksin muka ratkaisun! Öljy kuuluukin mitata pyörä sivutella. Saksalainen insinööri on ratkaissut asian siten, että koska pyörässä ei ole edes sähköistä keskitukea, niin ei omistajaa turhaan vaivata kiskomaan pyörää keskituelle öljyn määrn mittaamiseksi.
Väärin. Aamulla Kari luki ohjekirjasta, että öljyn määrä pitää nimenomaan tarkistaa pyörä keskiseisontatuelle nostettuna. Edes yön seisottaminen ja öljyn valuttaminen ei saanut öljytikku kastumaan yhtään enempää. Ajoimme siis paikalliseen Motonetiin hakemaan ohjekirjan suosittelemaa Castrol Racing 1 öljyä, kun emme uskaltaneet tarjota koneelle tallistani LT:lle juottamaani Delvac MX 1400 traktoriöljyä. Noin seitsemän desin lisäys sai öljypinnan taas nousemaan mittatikun yläkolmannekseen, joten siihen sen sitten jätimme.
Kentälle lähdimme sitten yhdentoista maissa, jonne saimme kyydin pirteältä 82-vuotiaalta äidiltäni. American Airlines ei luota suomalaiseen turvatarkastukseen. Ennen checkkaustiskiä meitä haastateltiin kohtalaisen ikävystyneen virkailijan toimesta mm. siitä kauanko olin omistanut laukkuni, milloin olin pakannut sen sekä missä laukku oli viettänyt edellisen yön. Emme ryhtyneet vitsailemaan, että ”laukun sain juuri yhdeltä kaverilta tuolla ulkopuolella” nähdäksemme, millaiseen höykytykseen mahdollisesti joutuisimme...
Karilla oli sopivia kortteja Finnairin Loungeen pääsemiseksi, joten siellä sitten nautimme hyvän keittolounaan ja sieltä sitten kohti porttia 38, jossa oli uusi turvahaastattelu! Taas selviteltiin missä käsipakaasimme olivat tämän väliajan olleet, kuka oli mahdollisesti päässyt niihin käsiksi jne. Edelleen jätimme nokkeluudet sikseen ja pääsimme odotushalliin, jossa oli muitakin motoristeja matkalla Chicagoon. Kyse oli peräti kuudentoista kaverin ryhmästä, joka oli menossa kymmenen päivän reissulle mm. Indianapolisin Moto-GP:hen, Niagaralle ja Detroitiin. Pojille oli Matka -Vekka suunnitellut valmiiksi pureksitun n. 3000 km:n Harrikkareissun valmiine yöpymispaikkoineen ja muineen. Kuulemma eivät sentään yritä ajaa yhtenäisenä kolonnana vaan noin neljän pyörän pikkuryhmissä, mikä onkin ihan viisasta.
AA:n kone tuli melko täyteen, jota vähän ihmettelimme ottaen huomioon torstaipäivän ja suomalaisen lomakauden loppumisen jo hyvän aikaa sitten. Matkustamohenkilökunta on iältään ns. ”aikuisia naisia”, joiden huumori ja jutustelu asiakkaiden kanssa on vaan kyllä ihan omaa luokkaansa. Liekö kyse kansanluonteesta vai koulutuksesta vai noiden yhdistelmästä, mene ja tiedä. Mainioita tätejä yhtä kaikki! Arvelimme tässäkin lentoyhtiössä vallitsevan tyypillisen nokkimisjärjestyksen, jonka mukaan vanhemmat lentoemot noukkivat nämä kaukoreitit ja nuoremmat jäävät suhaaman sitten kotipuolen paikkureihin.
No niin, tämä riittäköön lentoreissun kuvailemisesta, jollaisia itse kukin on varmaan kohdallaan kokenut samanlaisia. Seuraava päivitys sitten kun ollaan jo saatu mopot alle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti