Lauantai olikin jo sitten porukoiden kotiinlähdön aika. USA:n valtavien etäisyyksien vuoksi moni joutuu käyttämään paluumatkaansa vielä seuraavan maanantainkin, joka onneksi on kansallinen vapaapäivä Labor Day nimeltään.
Blogikirjailijan vatsatauti oli lauantaiaamuksi jo onneksi voitettu ja porukkamme kokoontui hotellin aamiaisravintolaan kahdeksan aikoihin...,
....sekä hyvästelemään...
...että sopimaan päivän ohjelmasta ja reiteistä.Sen sijaan, että Larry ja Amy olisivat lähteneet suoraan itään takaisin kohti Chicagoa he olivatkin päättäneet lähteä osittain samaan suuntaan meidän kanssamme kohti luodetta / pohjoista. Tavoitteena oli lauantai-illaksi Lewistonin/Clarkstonin kaksoiskaupungit Idahon ja Washingtonin rajalla. Kaupungit olivat saaneet nimensä (luonnon)tutkijoiden Lewis ja Clark mukaan. Matkalla tuonne oli määrä myös nähdä syvä paikka nimeltä Hell's Canyon. Me suomalaiset jatkaisimme sunnuntaina edelleen kohti Seattlea ja Larry ja Amy suuntaisivat kohti Chicagoa.
Lähtötohinaa hotellin pihalla. Hille ja Pekka olivat taas ottaneet kyytiinsä Irjan matkalaukun, jonka he toisivat aina hotelliime Seattlessa. Vaimojemme lento olisi maanantaiaamuna ja hotelli lentokentän lähistöltä oli varattu. Ajomatkaa kahdelle päivälle (la -su) oli etukäteiskaavailujemme mukaan noin 540 mailia eli vajaat 870 km. Tässä vaiheessa ei Hillellä ja Pekallakaan ollut mitään sen tarkempaa suunnitelmaa kuin ajella Seattlea kohti. Olin antanut Pekalle Seattlen hotellimme osoitteen siltä varalta, että he päättäisivät nykäistä yhdellä vedolla sinne saakka, jättää Irjan ja Mirjan kapsäkit hotelliin ja jatkaa sitten omaa lomamatkaansa Tyynen meren rantaa etelään päin.
Steve ja Cheryl lähdössä takaisin etelän suuntaan kohti Colorado Springsiä. Heillä (kuten monilla muillakin tapaamillamme amerikkalaisilla) on vakaa suunnitelma tulla Suomeen 2013. Niinpä niin, näitä "varmasti tulijoita" olen tavannut vuosien varrella vaikka kuinka monia, joten pieni varaus tähänkin lienee syytä jättää. Eipä silti, Cherylin sukujuuret ovat Ruotsissa, joten sitä taustaa vasten heidän reissullaan olisi kyllä toinenkin motiivi...
Larry aamulla ohjelmoimassa kaikkia kolmea navigaattoriaan. Suunnitelmana oli mennä sisään Hells's Canyon National Parkiin puiston eteläpäästä ja jatkaa sen läpi niin pitkälle kuin päästään edelleen kohti Lewistonia.
Näytä CCR 2011 La 3.9 Boise ID - Lewiston WA suuremmalla kartalla Oheisella kartalla näkyy suurin piirtein toteutunut reitti Larryn vetämän porukan osalta, josta oma pyöräkuntani sekä Pekka & Hille autollaan joutuivat eroon myöhemmin iltapäivällä. Meidän reittimme esitän myöhemmin...
Asiasta kolmanteen...mihin muuten tarvitaan pyörässä kolmea navigaattoria?
No tottakai varmistamaan eksyminen! Tässä nyt ei meille ollut mitään uutta mutta olipahan taas tyypillistä Larrya ;-) Kaksi hänen navigaattoreistaan reititti meitä Hell's Canyonin pohjoispäähän ja yksi eteläpäähän (jonne siis olimme matkalla). Larry valitsi enemmistön mielipiteen ja sitten ajettiin yhtä väärää tietä mailikaupalla. Sen sijaan, että olisi vain käännytty ympäri ja palattu samaa tietä takaisin, lähdettiinkin tekemään ikäänkuin P-kirjaimen muotoista kierrosta takaisinpäin. Vähän ennen P-kirjaimen umpeutumista oli varoitusmerkki ”Road Closed”. No eihän sitäkään uskottu vaan jatkettiin sinnikkäästi niin pitkälle, kunnes tie todella oli suljettu. Ja sitten tehtiin se U-käännös ja palattiin tuota P:n lenkkiä takaisinpäin... Tämä ei kuitenkaan vielä ollut se hetki päivästä, jolloin Larry kadotti puolet porukastaan...
Tässä siis ollaan vasta lauantaiaaamulla lähdössä Boisesta kohti Seattlea. Ilma oli aurinkoinen ja se hiukan hämäsikin. Ajettuamme moottoritietä muutaman mailin verran ulos Boisesta minun oli pakko pyytää pysähdystä, jotta saisin puetuksi tuulta blokkaavan sadepuvun päälleni. BMW Venting Machine oli nimensä veroinen, eli palelin kuin horkassa. Lämpötila oli siinä 16 astetta C.
Matkan ja päivän edetessä alkoi lämpötilakin nousta, joten varusteita oli taas vähennettävä.
Hetken päästä kaarsivat myös Hille ja Pekka pihaan. Ilman mitään etukäteissuunnittelua heillekin oli sattunut sama alkureitti ja tässä vaiheessa he päättivätkin lähteä Larryn opastamalle reitille (myöhempine harhailuineen kaikkineen...)
Boisesta luoteeseen ajettaessa maisemat olivat pitkälti kumpuilevaa preeriaa.
Jossa kyllä oli karjaa laiduntamassa, kuten Villn Lännen asiaan kuuluu.
Heinälato
Iltapäivän edetessä alkoivat maisemat taas muuttua jylhemmiksi.
..kunnes vuorten keskeltä löytyi vettä, joka aluksi näytti järveltä, mutta osoittautui myöhemmin laajaksi patoaltaaksi.
Tätähän piti sitten pysähtyä koko porukan toimesta hämmästelemään.
...ja kuvaamaan
...ja poseeraamaan
Nyt oltiin siis Hell's Canyonin eteläpäässä.
Tie jatkui kanjonin ja vesialtaan reunaa seuraten mailikaupalla. Myös uimaranta vilahti ohiajaessamme.
Ja tulihan riittävän kauan eteenpäin ajettuamme vastaan myös se odotettu voimalaitos.
Emme pysähtyneet tuota voimalaa hämmästelemään vaan otimme lennosta kuvia, joista ainakaan tämä ei oikein kerro laitoksen mittakaavasta sitä eikä tätä. Kuvan oikean reunan vesiliukumäkikin oli pituudeltaan jotain 150 - 200 m luokkaa.
Kuvanottopaikalla kulki silta yli veden ja sillan toisella puolella vaihtuikin osavaltio Oregoniksi.
Matkamme jatkui tällä kertaa veden toisella puolella ja järvellä näkyi myös oheisenlainen yhdistelmä, jossa vedossa oli jokin ilmapatjan tapainen tms.
Erkaannuttuamme Hell's Canyonista saavuimme kylään nimeltään Halfway, Oregon. Siellä pysähdyimme lounalle Stockmen's Restaurant & Loungeen.
Blogikirjailijakin nautti siellä hampurilaista kuin ei olisi vatsatautia koskaan nähnytkään!
Jokin Mirjan annoksessa hiukan mätti...Hille puolestaan mätti omaansa hyvällä halulla.
Matkamme jatkui Oregonin kumpumaisemissa edelleen kohti länttä pitkin hwy 86:tta. Tie oli mitä mainiointa maisemiltaan.
Oli pitkää suoraa...
...ja oli pitkää kaarretta.
Lopulta Baker Cityn (tykkään kaupungin nimestä.;-) yhdellä huoltsikalla piti taas pitää taukoa ja siinä vaiheessa oli iltapäivä jo aika pitkällä ja matkaa oli tehty oman repsikkani mielestä jo ihan tarpeeksi. Kun kerran ilmastoitu autokyytikin oli tarjolla, niin Irja päätti vaihtaa siihen. En kyllä yhtään moiti, sillä olihan siinä jo koko päivä ajettu ja pääasiassa hyvin lämpimässä kelissä. Tähän asti olin ajellut Larryn johdatuksessa ilman mitään sen kummempia GPS-koordinaatteja tai tavoitepisteitä. Olin vain seuraillut Wingin navigaattorilta, että missä oikein ollaan menossa ja minkälaista mutkaa kenties seuraavan suoran päässä on odotettavissa. Koska päivä oli jo pitkällä aloin itsekin pikku hiljaa kiinnostua, että kuinka kauan tätä ajoa on vielä oikein tarkoitus jatkaa. Larryn mukaan matkaa Clarkstoniin oli vielä 193 mailia, joten halusin näpytellä tuon tavoitteen vielä omaan navigaattoriinikin. Olen jo kaiketi aiemmin tässä blogissa manaillut Wingin navin kömpelyyttä, koska siinä ei ole kosketusnäyttöä, vaan kapinetta komennetaan muutamalla erillisellä painikkeella pyörän seistessä. Räpläsin koneeseen Clarkstonin ja jäin odottelemaan sen reititystä. Tiimalasi pyöri ja pyöri eikä mitään tapahtunut. Ihmettelimme asiaa hetken Larryn kanssa ja päättelimme, että kyllä se reititys sitten tulee kunhan pyörä saadaan liikkeelle. Kaikki olivat jo lähtövalmiina, joten ei muuta kuin menoksi. Larry viiletti jo tapansa mukaan aika pitkällä...Juutuin yhteen risteykseen erään päättämättömän auton taakse ja Larry sekä Kari pääsivät karkuun. Näin vielä viimeisen vilauksen Karin kananpojankeltaisesta Wingistä kun hän nousi Interstate 84:n rampille, joten ymmärsin kääntyä perään ja Pekka autoineen seurasi.
Sitten muutama huono yhteensattuma seurasivat toisiaan:
1. Wingini navigaattori peijooni ei ollut tehnytkään mitään reititystä, se vain tyynesti kertoi, että olin I 84:llä menossa kohti pohjoista ilman mitään sen kummempaa määränpäätä. (Niin, Wingin naviahan ei sitten ohjelmoida pyörän liikkuessa...)
2. Interstate 84:llä oli menossa remontti, joten (moottori)tiestä oli käytössä ainoastaan oikeanpuoleinen kaista pohjoisen suuntaan.En näin ollen voinut mitenkään ajaa Larryä ja Karia kiinni
3. Remonttialueella (jota kesti mailitolkulla) oli 55 mph nopeusrajoitus, jota ei yleensä kukaan noudattanut. Minua kaksi autoa edempänä ajoi kuitenkin tällainen harvinainen tapaus, jopa vielä hieman alle 55:n. Larry ja Kari päästelivät edelläni seitsemääkymppiä karkuun...
Koska itselläni ei tässä vaiheessa ollut muuta tietoa määränpäästä kuin kaupungin nimi en voinut mitenkään tietää missä vaiheessa Intestatelta pitäsi häipyä ellen pysäyttäsi pyörääni kokonaan ja räpläisi navigaattorini osoittamaan myös reittiä. Niinpä vedin pyöräni seis tien pientareelle ja hätävilkut päälle ja eikun navia räpläämään. Lopulta sain sinne reitin näkyviin ja jatkoin matkaa. Kun tietyöalue lopulta päättyi ja molemmat kaistat avautuivat samalla avautui myös Wingin kaasu. Paahdoin noin 100 mph vauhdlla jonkin aikaa, mutta keltaista Winkulaa en vain saanut silmiini. Kirosin taas kerran ryhmänvetäjä Larryn, jolle tuollainen on tyypillistä. Toisaalta, Larryhän ei voinut tietää, että navini olikin älyä vailla sieltä huoltsikalta lähdettäessä ja että olin joutunut pysähtymään ohjelmoidakseni sitä uudelleen... No yhtä kaikki...kaahattuani aikani Pekka perässä todella railakasta ylinopeutta pitkin Interstate 84:ää totesin, että tästä voin vielä kärähtää. Paikalliset sheriffit eivät nimittäin suuremmin välitä liikennevirran mukana kohtalaistakin ylinopeutta ajavista, mutta selvästi muuta liikennettä kovemmin ajavat napsitaan herkästi pois. Kun himmasin vauhtiani, saatoin myös tarkemmin katsoa millaista reittiä tässä nyt olisi tarkoitus loppuilta ajaa.
Huomasin, että aika ihmeellinen lenkura pitäisi vielä heittää kaakkoon ja sitten vielä pohjoiseen kun seuraavan päivän tavoitteemme eli Seattle on luoteessa! Larryhan jatkaisi seuraavana päivänä itään, joten hänen kannaltaan tuollainen reitti olisi varmasti ihan OK, mutta meidän kannaltamme tuo näytti aika hullulta. Kun en myöskään osannut sanoa, miltä reitti Clarkstoniin Larryn kolmen navigaattorin konseksuksena näytti, vetäisin pyöräni yhdelle levähdysaluelle ja otimme palaverin Pekan sekä Hillen ja Irjan kanssa.
Ehdotin tilalle reittiä Jaakkimaan eli Yakimaan Washingtonissa.Sinne olisi lähes sama parisataa mailia, mutta se olisi kaikki pois seuraavalta eli sunnuntaipävältä. Meille jäisi siis tyttöjen viimeiselle ajopäivälle enää jotain 150 - 170 mailia kun Clarkstonista, jonne Kari ja Mirja siis joutuvat, jää sunnuntaillekin vielä ajoa noin 320 mailia. Näin sitten päätettiin ja Wingin navigaattoriin pantiin tavoitteeksi Yakima, Washington ja sitten lähdettiin taas luukuttamaan Interstate 84:ää. La Grande -nimisen kaupungin kohdalla kävi mielessäni, että tästäköhän ne Larry ja Kari ovat lähteneet pois. Pekan autoseurue oli nimittäin koko ajomatkan koettaneet kaikilla käytettävissä olevilla kännyköillä viestitellä Karille ja Larrylle, että me mennään toisaalle. Mutta kun ei ollut kenttää...! La Granden liittymän kohdalla himmasin vauhtia 65 mph:iin ja koetin kurkkia sillan kaiteen yli josko muita näkyisi. Juuri ennen ison puun ilmestymistä näkökenttääni olin näkevinäni vilahduksen keltaista silmänurkassani, mutta siinä vaiheessa ja siinä vauhdissa oli turha enää rypistellä. Myöhemmin kävi ilmi, että Larry ja Kari olivat odotelleet meitä juuri kyseisessä liittymässä yhden huoltiskan pihassa parikymmentä minuuttia ja sitten lähteneet jatkamaan kohti Clarkston / Lewistonia. Jatkoimme kohti luodetta I 84:aa noin kolmen vartin verran kunnes tie nousi sen verran korkealle, että ilma alkoi käydä viileäksi ja minun oli puettava taas tuulipukua päälle. Samalla kokeiltiin kännyköitä ja verkko löytyi! Nyt äkkiä tekstaamaan ja ääniviestittelemään Larrylle ja Karille etteivät turhaan hälytä poliisia ja kansalliskaartia.
Tässä blogikirjailija varjona ja taustalla olevat pienet valkoiset neliöt ovat FedExin rekkojen perälautoja pysäköityinä terminaalin pihassa. Yhdessä liittymässä matkani kääntyi hetkeksi kohti pohjoista, jolloin sain auringon vähäksi aikaa pois silmistäni.
Muuten maisemat olivatkin tuona lauantai-iltana 3. syyskuuta jo tavanomaisen mykistävät. On muuten hassua sekin, että ihminen tottuu aika äkkiä huikeisiinkin maisemiin ja niitä alkaa pitää turhan pian ihan "normikamana". Mikään ei oikein enää säväytä kun sitä on aikansa katsellut. Emme sitten ajaneet ihan Yakimaan asti, vaan päivän alkaessa jo hämärtyä, poikkesimme pois siinä vaiheessa jo Interstate 82:ksi muuttuneelta moottoritieltä Sunnyside -nimisen kylän kohdalla. Löysimme motellin nimeltä Rodeway Inn, josta löytyi vileä pari huonetta noin reilun sadan taalan hintaan / huone.
Samaan aikaan toisaalla:
Larry ja Amy Interstate 84:llä siinä vaiheessa kun he vielä luulivat meidän seuraavan. Tarkkanäköisimmät erottaa tutun tarran Kawan sivulaukussa...
Tässä vaiheessa oltiin jo huolestuttu kun ei jälkipään porukkaa kuulu eikä kännykätkään toimi...
Mutta siistit olivat maisemat heilläkin!
Näytä CCR 2011 La 3.9 Boise ID - Lewiston WA suuremmalla kartalla Oheisella kartalla näkyy suurin piirtein toteutunut reitti Larryn vetämän porukan osalta, josta oma pyöräkuntani sekä Pekka & Hille autollaan joutuivat eroon myöhemmin iltapäivällä. Meidän reittimme esitän myöhemmin...
Sitten muutama huono yhteensattuma seurasivat toisiaan:
1. Wingini navigaattori peijooni ei ollut tehnytkään mitään reititystä, se vain tyynesti kertoi, että olin I 84:llä menossa kohti pohjoista ilman mitään sen kummempaa määränpäätä. (Niin, Wingin naviahan ei sitten ohjelmoida pyörän liikkuessa...)
2. Interstate 84:llä oli menossa remontti, joten (moottori)tiestä oli käytössä ainoastaan oikeanpuoleinen kaista pohjoisen suuntaan.En näin ollen voinut mitenkään ajaa Larryä ja Karia kiinni
3. Remonttialueella (jota kesti mailitolkulla) oli 55 mph nopeusrajoitus, jota ei yleensä kukaan noudattanut. Minua kaksi autoa edempänä ajoi kuitenkin tällainen harvinainen tapaus, jopa vielä hieman alle 55:n. Larry ja Kari päästelivät edelläni seitsemääkymppiä karkuun...
Koska itselläni ei tässä vaiheessa ollut muuta tietoa määränpäästä kuin kaupungin nimi en voinut mitenkään tietää missä vaiheessa Intestatelta pitäsi häipyä ellen pysäyttäsi pyörääni kokonaan ja räpläisi navigaattorini osoittamaan myös reittiä. Niinpä vedin pyöräni seis tien pientareelle ja hätävilkut päälle ja eikun navia räpläämään. Lopulta sain sinne reitin näkyviin ja jatkoin matkaa. Kun tietyöalue lopulta päättyi ja molemmat kaistat avautuivat samalla avautui myös Wingin kaasu. Paahdoin noin 100 mph vauhdlla jonkin aikaa, mutta keltaista Winkulaa en vain saanut silmiini. Kirosin taas kerran ryhmänvetäjä Larryn, jolle tuollainen on tyypillistä. Toisaalta, Larryhän ei voinut tietää, että navini olikin älyä vailla sieltä huoltsikalta lähdettäessä ja että olin joutunut pysähtymään ohjelmoidakseni sitä uudelleen... No yhtä kaikki...kaahattuani aikani Pekka perässä todella railakasta ylinopeutta pitkin Interstate 84:ää totesin, että tästä voin vielä kärähtää. Paikalliset sheriffit eivät nimittäin suuremmin välitä liikennevirran mukana kohtalaistakin ylinopeutta ajavista, mutta selvästi muuta liikennettä kovemmin ajavat napsitaan herkästi pois. Kun himmasin vauhtiani, saatoin myös tarkemmin katsoa millaista reittiä tässä nyt olisi tarkoitus loppuilta ajaa.
Larry ja Amy Interstate 84:llä siinä vaiheessa kun he vielä luulivat meidän seuraavan. Tarkkanäköisimmät erottaa tutun tarran Kawan sivulaukussa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti