Kotimatka ja yhteenveto

Kotimatkamme alkoi San Brunon Days Inn -hotellista klo 05, jolloin hyppäsimme shuttlebussiin, joka noukki vielä kyytiläisiä parista hotellista ja sitten olimmekin kentällä jo ennen puoli kuutta.
New Yorkin lentomme lähti ajallaan, samoin Finnairin AY 006 edelleen Helsinkiin, jossa olimme puoli tuntia etuajassa lauantaiaamuna 10.9. Irja kävi hakemassa meidät kentältä ja Hyvinkäällä Karille juotetiin vielä tukevat kahvit ennen hänen hyppäämistään K 1600 GTL:n puikkoihin ja kohti Konnevettä. Jetlagista tunsin toipuneeni noin seuraavaan tiistaihin mennessä.

Tämän kerran ajotilasto näytti sellaiselta, että minulle tuli kilometrejä tällä kertaa 6490. Karille tuli taas muttama sata enemmän, koska hänen pyöränsä liikkui myös CCR:n aikana Boisen ympäristössä, kun minun taas ei...
Bensaa poltin 382 litraa, johon käytin taaloja noin 385 ja kurssilla 1,4 se tekee noin 275 euroa. Keskihinta oli siis euroissa noin 0,72 euroa / litra, joka on selvästi enemmän kuin viime vuoden keskihinta 0,58 eur / litra, mutta kumminkin alle puolet meidän hinnoistamme. Jenkit pitivät nykyisiä hintojaan eli yli 4 dollaria / gallona suorastaan ryöstönä.  Jupina loppui - tai ainakin vaimeni hiukan kun kerroimme, mitä se meillä maksaa...

Yöpymisistä maksoimme suunnilleen saman kuin aiemmillakin reissuilla eli noin kuudenkymmenen ja 180 taalan välissä / yö / 2 hh. Lähtiessäni Autoliitosta hakemastani AAA-kortista oli hyötyä. Sillä sai hieman huojennusta monissa paikoissa. Tosin parissa paikassa hotellin oma kampanja oli vieläkin edullisempi. Huvittavaa oli myös se, että kun respa kysyi Triple-A korttiamme, hänelle useimmiten riitti se kun sanoimme, että meillä on se. Hän ei enää ollut kiinnostunut näkemään sitä. Ainoastaan yksi respavirkailija tutki Autoliitosta saamaani AAA-kortin näköispainosta (heillä ei vielä ole oikeita muovisia) ja huomasi, että sehän oli jo mennyt umpeen v 2010 lopussa! Autoliiton jäsenkorttini sentään oli voimassa tämän vuoden loppuun. Respakaveri totesi, että kun tuo AAA-kortti kerran on vanha, niin hän ei voi sitä käyttää, mutta hän antaakin meille huoneen eläkeläistaksalla, joka on yhtä edullinen kuin Triple-A...Mitäs me, eläkeläisistähän tässä jo mennään ihan täydestä muutenkin ;-)

Uuden Wingin vaikutelmia

Viime vuoden reissun jälkeen jo syväluotasin GoldWingin koko lailla perusteellisesti, joten en nyt ryhdy sitä osaa kertaamaan, vaan keskityn nyt niihin seikkoihin, mitkä ovat uutta (osin uutta vain minulle, sillä aiemmat pyörämme olivat köyhemmin varusteltuja).
Viime vuonnahan jo huhuttiin Hondan suunnittelevan kokonaan uuden 2000 kuutioisen Wingin lanseerausta. Ilmeisesti taloussuhdanteiden vuoksi hommasta luovuttiin ja tyydyttiin vähän viilailemaan entistä mallia.

Ulkonäkö

Suurin ulospäin näkyvä muutos on peräpeilin uudelleenmuotoilu. Muotoilu on tuonut erityisesti sivulaukkuihin mukavasti lisätilaa. Tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että alemmat takavalot eivät enää ole syömässä tilaa sivulaukun takaosasta. Takalaukun mahdollien suurentuminen on minulle vielä epäselvää. Kari väittää uuden Wingin laukkua suuremmaksi, mutta itse en tuosta ole ihan varma. En tosin väitä vastaankaan, hyvin sinne ainakin LT:n sisäkassi mahtui ja jopa pystyyn ja reunoille jäi vielä tilaa muullekin tavaralle.

Lamppuasetelma on sama molemmissa. Keulakatteen ilmanottoreikien muotoilua on muutettu.

Kojelaudan nappulasijoittelut on uusittu. Keskeisin uudistus on audiosäätimien siirtäminen pois tuosta keskialueelta. AirBag -malleissa tuolla kohdalla lienee Airbag ja tässä tavallisessa mallissa siinä on lukittava tavaralokero. Tämä on tarpeellinen senkin vuoksi, että oiken vanhan mallin oikean puoleinen lukittava lokero on kadonnut. (Tämä uusi lokero jäi kyllä minulla aika vähälle käytölle, siinä kun on irtokansi ja avaaminen vaatii virta-avaimen käyttöä.) Oikean puolen entisen lokeron paikalle on ilmestynyt säätimet jousituksen esijännitykselle sekä valojen korkeussäädölle, (sekä pari mutta nappia, joita en nyt muista)
Navin säätimet ovat sitten siinä oikealla alempana, Ne näyttävät samalta kuin aiemmassa mallissa. Navia ohjataan uolla "monisuuntakytkimellä" sekä parilla erilliskytimellä, kosketusnäyttö kun puuttuu. Nappuloiden sijoittelu oikean käden puolelle on tietysti tehnyt siitä sellaisen, että sitä säädetään vain pyörän seistessä. Ymmärrän hyvin, että pyörän hallinta kärsisi merkittävästi, jos navia pääsisi ajon aikana näpelöimään. Navin näytön alla keskipaneelissa on sen sijaan yksi painike, jolla pyörän näytön moodia voi muuttaa eli siinä voi näyttää joko navin paria eri näkymää tai sitten esim radiokanavan (tai XM-satelliittiradion kanavan / soitettavan kappaleen jne .)
Vasemman stongan alin nappula on navigaattorin näytön zoomaamista varten, eli sitä voi sentään ajon aikana tehdä. Hyvä edes niin, sillä ilman tuota zoomausmahdollisuutta kapine olisikin koko lailla viraton.
Wingin navi näyttäisi olevan Garminin valmistetta,  ainakin kartoista päätellen. Navi ei näytä nopeutta eikä se näytä esim korkeutta merenpinnasta tms. mutta pääasian eli suunnistamisen se tekee kohtuuhyvin. Tosin navin näyttö kyllä laahaa kiusallisesti perässä  tosielemää, eli välillä tuli hutikääntymisiä, kun navin näytön nuoli ei ollutkaan risteyksen kohdalla vaikka pyörä siinä jo oli.

Sekin täytyy kyllä tunnustaa, että meillä ei koskaan ollut aikaa oikein istua alas ja paneutua kunnolla navin kaikkiin ominaisuuksiin. Tuo kun olisi vaatinut pysäköidyn pyörän ääressä istumista ja valikoiden kelaamista noiden kömpelöiden nelisuuntanappuloiden, enter-painikkeen ja vielä back-painikkeen avulla. Ajossa tuohon olisi kyllä ollut hyväkin aikaa vaikkapa Kansasin suorilla, mutta kun kapine menee lukkoon pyörän liikkuessa...Niin ja tuo motellihuoneessa sängyllä loikoilun yhteydessä tapahtuva näpelöintihän jo kertaalleen todettiinkin ylivoimaiseksi;-)

Vasemman puolen nappulasysteemit ovat myös uudet. Valtaosa nappuloista on vanhan mallin keskipaneelista vasemmalle siirrettyjä audiosysteemin painikkeita.
Vastaavasti vanhan mallin jousituksen esisäädön sekä valojen suuntauksen nappulat on uudessa mallissa siirretty oikealta puolelta poistetun hanskalokeron paikalle.
Kuulemma audiosysteemiä on uudistettu. Ymmärsimme tämän ainakin niin, että radion keskusyksikkö on nykyään takalaukun lattian alla paikassa, jossa aiemmin oli kolo CD-vaihtajalle. Pyörissämme oli myös satelliitti- eli XM-radiot. Tosin Karin pyörän XM-tilin aktivointi ei heti ollut päällä, mutta vuokrausfirma hoiti senkin kuntoon muutamssa päivässä. Tuo XM-radio on kyllä hieno peli! Signaali tulee satelliitin kautta ihan virheettömänä ja samaa asemaa / musiikkiteemaa saattoi kuunneella koko reissun ajan tarvitsematta räplätä uutta asemaa edellisen häipyessä. Tosin sillat ja pitkäoksaiset puut tai syvät kanjonit häiritsivät signaalin vastaanottoa, jolloin yhteys pätki. Itse en kuunnellut tavallista FM-radiota kuin kerran varttitunnin ajan kunnes kyllästyin sen huonoon signaaliin.

Wingin audio ja intercom on periaatteessa hyvä. Siinä voi valita haluaako radion tai navin äänet ulos pyörän ulkokajareista tai kypärään. Nämä jopa erikseen, eli musat voi kuunnella ulkokaittumista ja navin ohjeet kypärään tai päinvastoin. Volyymeille ja niiden suhteille löytyy omat säädöt. Mutta se Intercom! Se on edelleen sama vanha 70-lukulainen...Tarkoittaa, että kun painat "intercom"-nappulan alas molemmat mikrofonit avautuvat. Riippuen sitten siitä kunka hyvä tuulitötterö mikrofonin edessä on alkaa joko suurempi tai pienempi kohina molempien korvissa. Tietysti oma puhe kiertää kypäräkajareihin ja kaikki ohitettavien rekkojen rengasäänet myös! Käytännössä Intercom oli pidettävä pois päältä ja se avattiin sitten kun toisella oli asiaa. Systeemissä oli kyllä volyymisäätö, mutta se oli yhteinen eli edelleenkään ei ollut fiksua kuskin käyttää korvatulppakajareita ja repsikan tavallisia...

Sen sijaan kehitystä on tapahtunut Wingin vakionopeussäätimen kohdalla. Ensiksikin se kytkeytyy saman tien eikä vasta joskus kuten aiemmassa mallissa. Ero on todella selvä. Aiemmin piti oikein taustapeilistä varmistaa, että kukaan ei ollut ajamassa peräpeiliin kun cruisen kytki, sen verran pahasti vauhti aina nyykähti. Nyt cruise ottaa kiinni salamannopeasti ja hetken tuntuu, että vauhti jopa hyppää ylöspäin. Toinen merkittävä parannus on, että cruise on saatu hiljaiseksi. Enää ei ala korvakajareissa kuulua se sadan ampiaisen ininä kun cruisen kytkee! Tästä mie tykkään!

Ylläolevissa kuvissa ei valitettavasti näy eräs uuden mallin huononnus. Kuskin polvien tasalla olleet lämminilmasuuttimet on jätetty pois. Ilmiesesti niille ei uusien nappulasijoitteluiden vuoksi ole enää jäänyt tilaa. Itse en noiden tarpeellisuutta ole tiedostanutkaan, mutta Kari huomasi eron heti kun vaihdoimme pyöriä. Noilla sekä onneksi ei-riisutuilla kengänlämmittimillä oli erityisen paljon käyttöä länsirannikon todella taajaan vaihtuvissa olosuhteissa, jossa lämpötilat sahasivat +12 ja +25 välillä monta kertaa päivässä.

Kuulemma myös uuden mallin jousitusta on parannettu. Voi olla, mutta itse en tuossa nyt mitään ihmeellistä huomannut. Kyllä ajossa edelleenkin lievää -70 luvun Buickia on havaittavissa loivissa kovaa ajetuissa kaarteissa, mutta pääsääntöisesti Wingillä pääsee kyllä yllättävän kovaakin mutkateillä. Omaa kanttailua hillitsivät lähinnä nuo sivulle sojottavat lepuutusjalkatapit, joiden raapimista pelkäsin eniten. Oikean ajosaappaan kanta kulahti jo puhki kun eräässä loivassa kaartessa pidin hölmöyttäni jalkaa noilla tapeilla ja asfalttiinhan se nappasi...

Jarrut ajamassani 2012-mallissa olivat mallia ABS. Ne tuntuivat kaikin puolin hyviltä ja tunnokkailta vaikka ABS-ominaisuutta ei testata tarvinnutkaan. Eivät ole ainakaan huonontuneet aiemmista malleista.

Muu pyörän ergonomia on entisellään eli satula on jo tehtaalta hyvä eikä kuten Bemareissa, joissa se on hyvä vasta erillisen satulasepän jäljiltä. Täyden päivän ajo ei tunnu missään vaikka polvikulmakin hieman jyrkempi, mihin olen kotona tottunut. Vaihteisto pelaa kuten ennekin, kylmänä hieman jäykkä, mutta notkistuu nopeasti. Hidasajo on matalan painopisteen ansiosta helppoa, mutta herkkävasteisen kaasun ja ehkä äkkiä tarraavan kytkimen takia toisaalta helposti ryntäilevää.

Summa summarum: Ensi vuoden reissu (Floridasta Minnesotaan) on jo suunnitteilla ja kyllähän se Wingi taas vahva ehdokas ajopeliksi on. Se on luotettava kapine. Omat ja matkakumppaneiden kokemukset jo yhdeksästä pyörästä ovat positiiviset. Mitään matkan jatkumista uhkaavia ongelmia ei ole koettu vaikka pari pyörää jo viime vuonna kipattiinkin.

Tai sitten kokeillaan vihdoin niitä Harrikoita...;-)

Torstai 8.9. Cloverdale CA - San Francisco CA 150 km

Cloverdale Innin aamiaispöytä oli samaa notkuvaa mallia kuin muutkin tähän astiset. Oikealta lukien kahvikone, mehukone, vohvelitaikinasäiliö sekä vohvelirauta, lähes tyhjä hedelmäteline, yhtä tyhjä leipälaatikko sekä leivänpaahdin. Aamiaishuoneen toisella seinällä sijaitsi sellainen "aamiaismuroautomaatti" eli telineessä rivi muovisiiloja joiden alapäässä oli ratas tai muu härveli, joita muroja piti muka annostella styroksilautaselle. Murosiilo oli tukossa, joten Kari ryhtyi heman ravistelemaan sitä seurauksella, että telineen toisen puolen jalat luiskahtivat sitä kannatelleen kaapin reunan yli ja koko hökötys romahti. Tämän jälkeen ihan kaikki murot eivät olleet lattialla tai kaapin päällä vaan osa päätyi Karin lautasellekin...

Kuvassa Kari näpläämässä uutta iPadiaan, jolla olikin kätevä vähän suunnitella tulevan päivän reittejä.

Wingin kiinteällä navigaattorilla reittien suunnittelu motellihuoneessa kun oli vähän hankalampaa siinä mielessä, että pyörää oli hankala saada sisään ovesta ja sitäkin kömpelömpää oli saada navigaattorin näyttö mukavaan asentoon vaikkapa sängyllä loikoessa. Näin ollen homma piti tehdä aamulla mopon päällä istuessa. Onneksi sää oli suotuisa.

...mutta viileä, tuo lienee jotain 13 asteen nurkilla Celsiusta.

Ja matka kohti Friscoa jatkui viinitilojen keskellä. Kari kun oli ollut San Franciscossa jo kolme kertaa aiemminkin, niin hän tiesi kaupungin "must see" paikat ja niinpä olimme alkajaisiksi näplänneet navigaattoreihimme osoitteeksi "Lombard Streetin", josta kohta lisää...

Monen viinitilan nimi vaikutti italialaiselta.

Ja tuossa viitassa oli niitä vielä lisää.

Joukossa oli ihan hyvin menestyneen näköisiäkin tiloja.

Yhdessä vaiheessa Kari hävisi taustapeilistäni ja kerkisin ja hieman huolestua kun tien vieressä odotellessani ei miestä meinannut näkyä. Lopulta hän tulikin ja kertoi pysähtyneensä ottamaan kuvaa ihan oikeista viinirypäleistä nyt kun kerran oltiin liikkeellä sellaiseen vuodenaikaan, että niitä saattoi nähdäkin.

Pysyttelimme alkumatkan sivussa Highway 101:ltä, joka oli noilla kohdin sellainen nelikaistainen läpiajotie, jolta ei kauhean paljoa nähnyt. Tietyssä vaiheessa reissua sille oli kylläkin pakko nousta, jos mieli matkan yhtään joutuvan. Matkan varrella koetettiin nimittäin löytää Best Buy -ketjun liikkeitä, josta piti vielä hankkia tulaiaisiksi hieman "kodinelektroniikkaa" ja tuo kaupoissa käynti kulutti tietysti aikaa.

Lopulta San Rafaelista löytyi Best Buy, jossa Kari muisti käyneensä joskus aiemminkin. Siellä ei kuitenkaan ollut Sony-kameraan akkuja, joita päädyttiin sitten etsimään keskikaupungilta. Ei ollut sielläkään, joten matka jatkui kohti San Franciscoa.

..väylät levenivät kaupungin lähestyessä...

Sitten alkoikin taivaanrannassa häämöttää pari sillantolppaa...

Ja tämmöisenä se Golden Gate olisi pitänyt näkyä. Kuva on Karin edellisreissullaan ottama..

...ja tämmöisenä se näyttäytyi tällä kertaa.
Pohjoisesta päin San Franciscoon ajettaessa tuon sillan yli joutuu väkisin sillä Highway 101 (joka tuossa vaiheessa on myös yhtynyt California 1:seen) menee sillan yli sekä myös kaupungin läpi matkallaan etelään.

Karin aiempi kuva oli otettu tuolta alempaa, tällä kertaa kiipesimme "viralliselle" näköalapaikalle sillan pohjoisrannalla. Ylhäällä oli melkomoinen tuuli, joka puhalsi läpi Venting Machinesta niin, että hampaani kalisivat. Olisi pitänyt varustautua paremmin...

Kuvan oikeassa yläreunassa näkyvä saari on se kuuluisa vankilasaari Alcatraz. Eihän tuolta kummoinen uintimatka näyttäisi olevan rantaan ;-)

Näköalakukkula oli sen verran korkealla, että sinne oli aikoinaan tehty myös tykistöpatterit suojaamaan San Franciscon lahtea, jota pidettiinkin Yhdysvaltojen länsirannikon strategisesti tärkeimpänä paikkana. Tykit suojasivat salmea noin sadan vuoden ajan 1840 -luvulta toisen maailmansodan vuosiiin saakka.

Suomen liput liehuivat sen verran näyttävästi mopoissamme, että juuri kun olimme aikeissa lähteä jatkamaa matkaamme sillan yli kohti kaupungin keskustaa, tuli luoksemme eräs mies, joka esittäytyi 100%:sesti suomalaiseksi. Hänen molemmat isovanhempansa tulivat Suomesta vuosisadan vaihteessa ja asettuivat Michiganiin. Mies oli sukunimeltään Kokko, mutta Suomen kieli ei kuitenkaan enää ollut hänelle asti tarttunut.

Siltaa ylittäessä huomasi viimeistään, että kyseessä on hiukan Sääksmäen riippusiltaa kookkaampi rakennelma. Sen pituus maan päällä olevine saapumisramppeineen on yli 2700 metriä ja sen maksimikorkeus vedenpinnasta on 227 metriä. Teräsvaijeria siltaan on saatu tärvätyksi yli 100.000 kilometriä. Sillan San Franciscon puoleisessa päässä on tulli, jossa kerätään siltamaksu (6 dollaria) pohjoisesta päin tulevilta ajoneuvoilta.Toiseen suuntaan ajettaessa maksua ei peritä.

Matkalla Lombard Streetille, joka alkaa tuolta mäen päältä.

Mäki jyrkkeni loppua kohden aikamoiseksi. Totesimme Karin kanssa, että jos tässä kylässä olisi lumiset talvet, ei täälä liikkumisesta tulisi yhtään mitään.

Ja tässä se Lombard Street. Kyseessä on jyrkkään mäkeen tehty serpentiinikatu. Kadun varressa ilmeisesti asutaan päätellen siitä, että jokunen autokin oli sullottuna kadun viereen. Katu on sentään yksisuuntainen (alaspäin siis) ja pitihan tuokin sitten Winkuloilla käydä pujottelemassa.

Tässä yksi San Franciscon nähtävyyksistä. Cable Car, joka siis kulkee vaijerin vetämänä...

...joka vaijeri mennä rapisee tuolla kiskojen keskellä sijaitsevassa urassa.

Alcatraz vielä kerran.

Chinatownia, jonka läpi ajettiin matkalla keskustaan, josta piti löytää Disney-kauppa muutamaa tuliaista varten.

Keskustassa ei (laillisten) parkkipaikkojen löytyminen meinannut onnistua ollenkaan.Kadunvierustoilla oli kyllä tilaa, mutta aina joko reunakivessä tai erilliskyltissä oli vuolaat selvitykset siitä, miten juuri tähän ei saanut pysäköidä ja miten ajoneuvo hinattaisiin sinne ja sinne ja lunastus maksaa sitten sitä ja tätä..Keraalleen jo panimme Wingit yhden kadun reunukselle, mutta paikalle sattui joku pysäköinninvalvoja tms, joka ystävällisesti suositteli meitä hankkiutumaan parin korttelin päässä olevaan mopoparkkiin...

...jossa olikin vielä pari ruutua vapaana Wingeillemme. Parkkimittari oli fiksu kapine. Yksi mittari hoiti aina viittä ruutua kerrallaan ja mittarista ostettiin aikaa omalle parkkiruudulle. Taksa oli kohtuullinen 60 centtiä / tunti.

Disney-kauppakin löydettiin ja tämän jälkeen suunistettiin Fisherman's Wharfille eli satamaan.

Mopoillekin löydettiin tällä kertaa tilava parkkipaikka, vaikkakin jätimme ne tällä kertaa vähän turhan kauas määrnpäästämme. Asia tietysti huomattiin vasta kun olimme jo lähes pelipaikoilla...

Eräs kuuluisimmista Fisherman's Wharfin alueista on "Pier 39" eli laituri numero 39. Laitureita on alueella toki paljon muitakin, mutta tällä kolmeysiltä löytää mm. kuuluisat merileijonat.

Satama-altaassa on kelluvia ponttoonilaitureita, jotka on rakennettu villejä merileijonia varten, jotka tulevat säännöllisen epäsäännöllisesti viettämään aikaansa tänne matkallaan lisääntymisalueillen.

Tuolla niitä köllötteli muutamia kymmeniä.Maalis-huhtikuussa porukkaa saattaa olla jopa 400 yksilöä, joten ponttooneilla on silloin aika ruuhka.

Pier 39:n kauppoja ynnä ruokapaikkoja. Jos joku muistaa elokuvan "Forrest Gump", huomannee ehkä kuvassa Bubba Gump Shrimp Companyn logon...

Pyörittyämme aikamme satamassa totesimme, että sinne ei enää kannattanut jäädä ruokailemaan. Kello oli nimittäin jo sen verran, että meidän piti kiiruhtaa ensin hotellillemme ja vielä sen jälkeen piti pyörätkin palauttaa Oakleyhin, jonne navin mukaan oli matkaa toista tuntia...

Matkalla hotellillemme ajoimme kuuluisaa Embarcadero-katua, jolla liikennöivät San Franciscon toiset nähtävyydet - Street Car -raitiovaunut. 

Vaunut ovat eri kaupunkien liikennelaitosten väreissä, ja jos ketä kiinnostaa lisätietoja aiheesta, niin sitä löytyy tuolta

Vielä tuonvärinenkin sattui silmiin...

Pätkä toista San Franciscon kuuluisaa siltaa. Kyseessä on Oaklandin ja SF:n yhdistävä Bay Bridge. Silta valmistui myös vuonna 1936 kuusi kuukautta ennen Golden Gate -siltaa. Silta on kaksikerroksinen, yläpuolta ajetaan Friscon suuntaan ja alapuolta Oaklandiin.Myös tämä silta on maksullinen yhteen suuntaan.

Matkalla Days Inn -hotelliin / motelliin, joka sijaitsi lähellä lentokenttää. Olihan meillä nyt vuorostamme aikainen herätys aamulla..

Kuvastakin näkee, että liikenne alkoi tökkiä. Niinpä ryhdyimmekin harrastamaan splittausta eli kaistojen välissä ajelua oikein urakalla. Ei sillä, etteikö tuohon olisi ehkä ollut tilaisuuksia aiemminkin, mutta nyt meillä oli jo ihan oikeasti pikku kiire. Olimme sopineet edellisiltana pyöriemme vastaanottajan Tony Marlowen kanssa, että olemme hänen talollaan noin iltaseitsemän maissa. Vielä piti käydä Days Inn -motellissa / hotellissa tyhjentämässä pyöristä kaikki tavaramme. Lisäksi minun piti riisua omastani pikku kustomoinnit eli pari juomatelinettä sekä highway handle ja lisäksi molemmista pyöristä pois Suomen liput sekä muutama tarrakin piti vielä poistaa  Goo Gone -ihmeaineella. Tätä oikein etsittiin paristakin rautakaupasta, koska vuoden 2006 reissulta tuomani puteli alkoi jo olla vähissä.

Perille Oakleyhin päästiin noin tunnin myöhässä. Kuvassa Tony saamassa puhelinohjeita pyörän checklistan läpikäyntiin. 

 Oma syynsä hässäkkään oli vielä navigaattorin suorittama uudelleenreititys, jota se ryhtyi ensimmäisen kerran koko tällä reissulla tekemään juuri nyt. Se ilmeisesti sai jostain ruuhkatietoja ja ryhtyi sen mukaisesti laskemaan uutta reittiä lähes jatkuvasti Meitä pyöritettiin pitkin ja poikin SF:n sivukatuja, koska navin mielestä ( ja ihan oikeastikin) expresswaylla oli paljon autoja. Kun ei Frisco ole ihan kotikyläni, niin paha oli mennä navigaattorille paljoa hanttiinkaan panemaan, joten sitä seurattiin, kunnes eräässä vaiheessa oltiin jo menossa yhtä monikaistaista tietä väärään suuntaan muka ruuhkia välttääksemme. Otimme aikalisän ja Kari vuorostaan räpläsi päätepisteen omaan navigaattoriinsa ja sitten alettiin päästä oikeaan suuntaan. 

Perillä pyörät käytiin pintapuolisesti läpi, pantiin nimet papereihin ja sitten Tonyn Hummerilla takaisin kohti hotelliamme. Matkalla kävi ilmi, että Tony oli aivan ensimmäistä kertaa vastaanottamassa vuokrapyöriä. Hänen serkkunsa sattuu vain tuntemaan Street Eagle -firman omistajan Gaylen Brothersonin. Ja kun Street Eaglelle ei ole Friscossa virallista jälleenmyyjää / edustajaa oli serkupoika sitten kysynyt Tonylta, josko tämä voisi jeesata asiassa. Yhtä kaikki, homma luisti monta kertaa paremmin kuin aiemmillä Eaglerider -luovutuksillamme. Matkalla hotellille Tony vielä ystävällisesti kiepautti meidät yhden ostarin kautta, koska Karin piti vielä ostaa yksi matkakassi, jonne saisi sopimaan omat pari LT:n sisäkassia. Nykyään kun lentomatkustajalle sallitaan vain yksi kolli ruumaan menevää tavaraa ilman lisämaksua...

Hotellille siis päästiin joskus puoli kymmenen maissa. Kari lähti vielä vastapäiseen pizzeriaan iltapalalle ja minä jäin sullomaan tavaroitani kahteen käytettävissä olevaan kassiini. Kari toi pyynnöstäni pienimmän mahdollisen pizzan tuliaisina. Kyse piti olla minipizzasta, mutta niinhän tuo amerikkalainen "mini" on jotain muuta kuin mitä me sillä ymmärrämme....Loput söin aamiaiseksi, koska muuta ei ollut tarjollakaan.

Tässä vielä torstain reittimme. Kuten huomataan, mopojen luovutuspaikka ei ihan San Franciscossa ollutkaan.
Näytä suurempi kartta

Keskiviikko 7.9. Crescent City CA - Cloverdale CA 512 km

Näytä CCR 2011 Crescent City CA - Cloverdale CA suuremmalla kartalla Tähän astiset pari päivää oli ajeltu US highway 101:stä, joka kulkee rannikkoa myöten sekä tietysti lukemattomien pikkukylien läpi. Matkanteko ei vältämättä ole erityisen ripeää eli noin tuhanteen kilometriin oli saatu jo menemään kaksi päivää. Toki, jos tavoitteena olisi ollut vain siirtyä nopeasti pohjoisesta etelään, olisi tarjolla ollut tietysti Intersate 5, joka kulkee pidemmällä sisämaassa.

Keskiviikko valkeni Crescent Cityssä yhtä harmaana kuin edellispäivä päättyi. Mieli teki käydä respavirkailijalle kuittaamassa, että missäs se kuuluisa kirkas aamu on, jota varten se merinäköalasviittikin vuokrattiin? Tiskillä oli kuitenkin eri kaveri kuin illalla, joten annettiin kuittailujen olla. Olimme edellispäivänä saapuneet sen verran ajoissa, että mopomme saivat parkkipaikan hotellin sisäänmenokatoksessa. Kaikille ei tilaa löytynyt, mutta eipä yöllä kyllä ollut satanutkaan, joten lähinnä pääsimme liehuttamaan Suomen lippujamme pääsisäänkäynnin molemmin puolin.

Tämän päivän urakkana oli tutustua kuuluisiin punapuumetsiin, joita on sentään vielä jäljellä Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa. Opimme myös, että tuo tämän tästä meistä kiusannut sumu on punapuiden menestymisen kannalta keskeinen tekijä. Puu pystyy nimittäin imemään kosteutta suoraan sumusta.

Heti alkumatkasta Crescent Citystä etelään highway 101 oli remontissa ja me jumituimme jonoon seisomman kun tiellä oli vain yksi kaista käytössä. Ja lämmöt alkoivat nousta muuallakin kuin Wingin koneessa, koska oltiin jo päästy sen verran pois rannan sumusta ja viileydestä. Onneksi tuossa ei seisty kuin alle kymmenen minuuttia.

Sitten päästiin ajamaan punapuiden siimekseen! Valokuva valehtelee, äkkiä kuvittelisi, että eihän nuo puut ole kuin meikäläisä mäntyjä...

Koetimme hiukan töniä niitä kumoon, mutta olisi tarvittu muutama ukko lisää...

Puun läpikin piti käydä ajamssa kun joku oli kalvanut yhden puun tyveen autonmentävän reiän, mutta puu tuntui olevan edelleen hengissä. Tai voihan olla, että se jo voi huonommin, mutta kun nuo mokomat saattavat elää parikin tuhatta vuotta, niin muutoksenkin huomaamiseen voi kulua kymmeniä vuosia.

Välillä noustiin taas sumupilven yläpuolelle ja ihmeteltiin merinäköalaa, jossa veden sijasta tarjolla olikin vain valkoista pumpulia.

Vielä oli matkaa San Franciscoon. Välillä 101:nen muuttui nelikasitaiseksi ja erkaantui rannasta enemmänkin.

Ja sitten oli taas kuuma. (Noin 33 C) Tuo vaatteiden edestakaisin serpominen alkoi  jo välillä käydä työstä.

Yhdellä vaatteenvähennystauolla pysähdyimme vahingossa mahtavan karhunvatukkapensaan viereen.

Mitä mustempi sen kypsempi. Mutta olivat erittäin haastellisia poimia kun piikkejä oli joka puolella. Kunnollisessa nahkahaalarissa tuo poiminta saattaisi olla vähemmän tuskallista.

Ja taas puolentoistatunnin kuluttua oli sumu hiipinyt maisemaan ja vaatetta oli taas lisättävä.Tässä saatiin dokumentti tuosta kuuluisasta Highway ykkösestä, joka kylläkin jäi kirkaasti kahden vähän vahingossa löytämääme tien (Hwy 20 ja Hwy 128) varjoon.

Näilläkin nurkilla on näköjään ollut sen verran suomalaisia, että on oma nimikkotiekin saatu.

Highway 128 ei sentään ollut niin mutkainen kuin kuuluisa Hwy 129 Tennesseessä (Dragon Tail) mutta hieno tie tämäkin jätitläispuiden siimeksessä kulkeva väylä oli.

Kun punapuumetsä loppui, oltiinkin jo Sonoman viinialueella.

Viinitiloja oli tasaisin välimatkoin ja aika monet nimet (ei kylläkään tämä) olivat olivat italialaisperäisiä. Tähtäsimme illaksi Napaan eli Napa Valleyhin, mutta kun ilta alkoi jo hämärtyä ja nämä Sonoman maisematkin olivat riittävän toscanamaisia, jäimmekin Cloverdalen pittoreskiin pikkukaupunkiin. Kaupunki oli ilmeeltään sangen epäamerikkalainen siinä mielessä, että keskustassa oli leveät jalkakäytävät, paljon istutuksia ja autoväylätkin olivat sangen kapeita.

Kävelimme noin kymmenisen minuuttia meksikolaiseen La Hacienda -ravintolaan, jossa söimme maittavan illallisen. Nyt oltiin muuten jo siinä osassa Yhdysvaltoja, jossa eteläisen rajan takaa laillisesti ja laittomasti saapuneet siirtolaiset pitävät osavaltion pyörät pyörimässä. Espanjan kielestä uhkaa muutamassa vuodessa tulla jo enemmistön kieli Kaliforniassakin.

Huoneen saimme Best Western-ketjun Cloverdale Inn -motellista.

Viimeisen päivän rypistys San Franciscoon jäi aika sopivaksi eli reilusti alle sataan mailiin.